”Onko teillä mitään toimintaa näille nuorille?”, kysäisee äiti minulta, ja vilkaisee merkitsevästi lastaan, hurmaavaa nuorta miestä, joka on kehitysvammainen ja autismin kirjolla. Hänen kanssaan sain viettää kesällä ripariviikon, josta ei puuttunut elämäniloa eikä tilannekomiikkaa.
Valitettavan usein joudun vastaamaan tällaiseen kysymykseen kieltävästi. Ei, ei meillä oikein ole. Ja joka kerta vastaus aiheuttaa piston sydämessäni. ”Niin, no eipä sitä ole oikein muillakaan”, huokaa äiti.
Voi sitä riemua, kun pystyn joillain paikkakunnilla vastaamaan, että meidän oma kerhomme kokoontuu täällä nuorisotilassa joka toinen keskiviikko, tervetuloa mukaan! Tai että seuraava viikonloppuleiri on jo marraskuussa, sinne vaan! Riparilta tutut isosetkin ovat messissä.
Mutta liian usein vastaukseni on ei. Ei meillä ole mitään näille nuorille, joiden ei ole helppoa sukeltaa porukkaan kuin porukkaan. Näille nuorille, jotka tarvitsevat vähän enemmän tukea ollakseen mukana yhteisissä jutuissa.
Omat kokemukseni kumpuavat yhteistyöstä seurakuntien kanssa, mutta samaa eioota kauppaavat monilla paikkakunnilla myös muut nuorisotyön toimijat: kunnat, urheiluseurat, poliittiset ja harrastusjärjestöt, partiolippukunnat. Syitä ja selityksiä löytyy monenlaisia. Ei ole osaavia vetäjiä toiminnalle. Ei ole tiloja. Ei ole rahaa. On vaikea tavoittaa kohderyhmää. Kerran 80-luvulla koitettiin, mutta ei se toiminut silloinkaan.
Kuitenkin samaan aikaan on olemassa mahtavia sisupartioporukoita, erityisnuorten futisjoukkueita ja kokkikerhoja. Homma toimii, jos on tahtoa ja tekijöitä!
Samaan aikaan haluan haastaa miettimään, mitä vaatisi, jotta kaikenlaiset, erilaiset, omanlaiset nuoret olisivat tervetulleita mukaan ihan siihen perustoimintaan, jota nuorille järjestetään. Omilla vertaisryhmillä on paikkansa, mutta nuori on kuitenkin aina nuori, erityistarpeistaan huolimatta. Miten voisimme pitää huolta siitä, että kynnys tulla mukaan on niin matala, että sen yli on jokaisen mahdollista harpata?
Sormia napsauttamalla se ei onnistu. Omaa osaamistaan ja totuttuja toimintatapoja joutuu varmasti haastamaan. Mukavuusalueen ulkopuolelle joutuu kurkottelemaan. Mutta eikös juuri siellä ole se paikka, where the magic happens?
Tiedän, että monet vanhemmat tuskailevat jälkikasvunsa illasta toiseen kestävää harrastusrumbaa. Rippikoululaiseni äidin toive oli, että hänen nuorellaan olisi edes yksi harrastus, jossa käydä. Jokin paikka, johon hän olisi tervetullut sellaisena kuin on. Omana upeana itsenään.
Sanna Ylä-Jussila
Kirjoittaja on kehitysvammaistyön pappi, joka pitää tällä hetkellä breikkiä työelämästä ja opiskelee erityispedagogiikkaa. Hän osaa soittaa kitaralla ainakin kolme sointua.
Voit kommentoida ja keskustella blogikirjoituksesta Allianssin Facebook-sivulla.
Kirjoitus on osa Nuorisotyön viikon blogikirjoitussarjaa. Viikkoa vietetään 8.-14.10.2018. Lisätietoja osoitteesta alli.fi/nuorisotyonviikko