Saan viestin Instagramin yksityisviestilaatikkooni. Siinä lukee: ”Mä en kestä tätä, tää on hirveintä ikinä. Voinko tulla tänään juttelemaan?” Kysymättä sen enempää vastaan nuoren viestiin ja sovimme tapaavamme nuoren koulupäivän päätteeksi meidän nuorisotilalla, seuriksella. Iltapäivällä ovesta sisään astuu kalpea, tyhjäkatseinen nuori, jonka askel näyttää kovin laahaavalta. Istumme alas ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, nuori purskahtaa itkuun. Seuraavan tunnin ajan kuulen itkunsekaista puhetta siitä, miten surullinen nuori on. Suruun ei ole yhtä syytä vaan melkoinen vyyhti asioita. Surua tälle nuorelle tuo vanhempien riitely, ilmastonmuutos, lemmikin kuolema, kaveriporukassa syntyneet ongelmat, epäonnistuminen koulussa, huonossa kunnossa oleva isovanhempi, tunne siitä, että maailma on epätasa-arvoinen paikka elää sekä kokemus siitä, että kelvatakseen muille koulussa, pitäisi olla kauniimpi. Ehkä oli vielä jotakin muutakin, mutta tässä se, mitä nyt teille voin jakaa.
Kun vieressäni istuu yläkoululainen, joka tuntee surua kaikista näistä asioista, mietin, miten hän voisikaan kestää tätä yksin. Eihän kukaan voi. En hetkeäkään ihmettele, että nuoren mielestä ”tää on hirveintä ikinä”. Varmasti kuka tahansa, joka asettuu tuon nuoren asemaan, voi tuntea surun raastavan sisimmässä asti.
Teen töitä Tampereella Messukylän seurakunnan nuorisotyönohjaajana ja suru on nuorten kautta jatkuvasti osana työtäni kaikkien muidenkin tunteiden ja tunnetilojen tavoin. Nämä asiat, joita kohtaamani nuori kantoi harteillaan, tuntuvat olevan tällä hetkellä hyvin monien nuorten elämässä surua synnyttävinä seikkoina. Nuoret ovat fiksuja, he osaavat ajatella sitä, miten meidän pitäisi toimia, jotta maailmassa olisi tulevaisuudessakin hyvä olla. Ilmastonmuutos ja kulutuksen paljous on tällä hetkellä yksi monille nuorille surua synnyttävä ajatus. Suru on asia, josta minun näkökulmastani katsottuna nuoret ovat usein aikuisia valmiimpia puhumaan.
Nuorten sanoin suru on turruttava, raskas ja musertava. Se on tunne siitä, että hukkuu kyyneliin, riistävä kipu, jonka vuoksi tekee mieli huutaa, mutta ei lähde ääntä, paineen tuntu rinnassa ja se saa asiat näyttämään harmailta.
Kun kysyin nuorilta, mitä he sanovat kaverille, joka on surullinen, sain seuraavia vastauksia. ”Mä oon sun tukena.” ”Sureminen on ok.” ”Nyt voi tuntua vaikealta uskoa, mutta se helpottaa kyllä.” ”Et ole yksin. Oon sun vierellä. Jos haluat puhua, mä kuuntelen.” ”Mä oon tässä, enkä lähde pois.”
Näitä samoja asioita minä sanon nuorille, joiden kanssa keskustelen. Kerron, että olen heitä varten, kuuntelen mielelläni kaikki ilot ja surut, isot ja pienet asiat. Sureminen on ihan normaalia, eikä sitä tarvitse hävetä. Suru ottaa aikansa. Jokaisella ihmisellä on oma tapansa surra ja se on ok.
Meidän nuorisotyön brändi on ALL INN. Siihen tiivistyy monta ajatusta: kaikki lahjat peliin, kaikki mukaan, tervetuloa majataloon, tule sellaisena kuin olet ja tuo mukanasi kaikki ne ajatukset ja tunteet, joita sinä nyt käyt läpi. Meille jokainen nuori on arvokas ja tärkeä ja ansaitsee tulla kuulluksi omien asioidensa kanssa. Kukaan ei ole toista huonompi, vaan jokainen nuori on täyden kympin tyyppi.
Suru on vahva tunne. Sitä ei kannata piilotella tai kieltää, vaan surulle täytyy antaa tilaa ja aikaa. Haluaisin, että jokaisella nuorella olisi sellainen kontakti johonkin aikuiseen, että surusta, kuten kaikista muistakin tunteista, puhumiselle olisi tilaa. Ajattelen, että suru kertoo aina lopulta rakkaudesta. Välillä se kertoo rakkaudesta omaa itseä kohtaan, välillä muita ihmisiä, kavereita, perheenjäseniä tai sukulaisia kohtaan. Joskus surun taustalla on rakkaus luontoa tai eläimiä kohtaan. Rakkaus näkyy surun aikana nuoren elämässä myös toisella tavalla. Nimittäin siinä, ketkä ovat nuoren rinnalla vaikeimpinakin surun hetkinä. Kuka on se, joka pysyy rinnalla, eikä hylkää? Minä ainakin haluan olla se pysyvä tyyppi mahdollisimman monelle nuorelle. Haluathan sinäkin?
Anni Salmesvuori
Kirjoittaja työskentelee Tampereen Messukylän seurakunnan nuorisotyössä.