Julkisessa keskustelussa tulee vahvistaa toisten ymmärrystä ja karsia mölinää ja uhkailua.
Kun olin ehkä viisivuotias, pelasimme mummuni kanssa Afrikan tähteä kodissamme Laihialla. Tämä on ensimmäisiä muistojani mummusta. En muista oikein viettäneeni koskaan aiemmin aikaa mummun kanssa: olimme eläneet Euroopan toisilla laidoilla.
Pelaaminen ei ollut ihan helppoa lähtökohdiltaan, mutta se oli tosi kivaa. Minä ja mummuni tulimme aika eri maailmoista. Olin tavallinen laihialaispoika, osasin suomea, olin kiinnostunut muun muassa pyöräilyistä, iilimadoista, seikkailusta metsässä. En ollut koskaan käynyt missään muualla – niin että muistaisin – kuin Laihialla. Mummuni taas puhui ja puhuu turkkia, on istanbulilainen kotiäiti, satumaisen rikkaan tupakkasuvun perillinen ja seurapiireissä viihtyvä professorin vaimo. Mummulle saattoi tuntua erikoiselta kököttää pienessä omakotitalossa pohjalaisella pellonlaidalla.
Mieleeni jäi erityisesti ne kerrat, kun jompikumpi löysi hevosenkengän. Se oli jotain kivaa löydettävää, ei kummaltakaan pois ja mahdollisti aina pelin jatkumisen. Sattumalta se on myös harvoja sanoja, joita osasin turkiksi: “nal”, “hevosenkenkä”. Jotenkin mummu muistutti minua aina: “Nal”, niin kuin Nalbantoglussa, meidän yhteisessä sukunimessämme.
En ole varma, miten viestimme säännöistä toisillemme. Miten onnistuimme pelata ilman yhteistä kieltä ja aika etäisillä kokemusmaailmoilla? Joku miettii nyt: totta kai te ymmärsitte toisianne, ainahan mummut ymmärtävät lapsenlapsiaan. Niinpä voi olla, mutta miksi? Ei kai hänellä ole mitään erillistä mummuvaistoakaan. Enemmän kyse on siitä, että mummuni halusi aktiivisesti ymmärtää minua ja puuhailla kanssani. Jostain sitten löytyi aina astinpuuksi jotain meitä yhdistävää.
Mietin tapausta, kun seuraan yhteiskunnallista keskustelua tai osallistun siihen. Keskustelu on mennyt harmillisen kärjistäväksi. Vastakkainasettelu, kuplautuminen, tahallinen väärinymmärtäminen, mustamaalaaminen, uhkailu, some-puskista huutelu ovat arkea. Vastakkain asetetaan eri tavoin ajattelevia, vaikkapa eri liberaaliuden ja konservatiivisuuden tasoilla, tai eri ihmisryhmiä.
Me elämme kuitenkin yhteisessä todellisuudessa. Yhteisessä yhteiskunnassa tulisi löytää yhteiset pelisäännöt.
Me Allianssilla haluamme edistää rakentavaa keskustelua. Haluamme edistää julkista puhetta, jossa erilaiset näkemykset voivat täydentää toisiaan ja löytää yhteisiä astinpuita. Erilaisten näkemysten yhdistämisestä rakentuu lopulta jotain eheää, ei siitä, että yksi näkemys voittaa toiset.
Uskon, että rakentava keskustelu on myös yhteiskunnallisella tasolla tulevaisuutta. Emme jaksa kovin kauaa varmaankaan yhteiskuntana kärjistää, ymmärtää toisiamme tahallaan väärin. Kampanjat, kuten vaikkapa YLE:n koordinoima Hyvin sanottu -sateenvarjokampanja, ovat viestejä siitä, että ihmiset haluavat ymmärtää toisiaan. Myös Allianssi tulee kantamaan omalla kampanjallaan kortensa kekoon vielä tänä vuonna. Minusta se on innostavaa: oma kokemukseni on, että jos on halua ymmärtää, yhdistäviä tekijöitä löytyy aina.
Ilmari Nalbantoglu
Kirjoittaja työskentelee Allianssin va. toiminnanjohtajana ja pitää edelleen kivoista lautapeleistä.
ilmari.nalbantoglu@alli.fi
