Kuluneen sadan vuoden aikana meillä on ollut kolme valtavaa, koko Suomea ja kaikkien suomalaisten elämää perustavalla tavalla särkenyttä kriisiä: sodat, 1990-luvun lama ja koronapandemia. Jokainen niistä on kestänyt useamman vuoden, pakottanut meidät luopumaan totutusta tavastamme elää ja kääntänyt arkemme asentoon, jossa emme uskoneet sitä koskaan näkevämme.
Näyttää pelottavan paljon siltä, että näillä kolmella kriisijaksolla tulee olemaan toinenkin yhteinen nimittäjä: ne vievät oman aikansa nuorilta uskon ja mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen.
Nyt jo muutkin kuin nuorisoalan edustajat sanovat sen ääneen: rajoituksia asetettaessa yhtä ikäryhmää on kohdeltu kohtuuttoman kovalla kädellä. Nuoret on suljettu lähes kahdeksi vuodeksi pieniin huoneisiinsa opiskelemaan yksin tietokoneen kanssa, heiltä on kielletty harrastaminen, heidän kohtaamispaikkansa on suljettu. Samaan aikaan me vanhemmat sukupolvet olemme voineet lyhyitä taukoja lukuunottamatta mennä ja tehdä lähes mielemme mukaan.
Rajoituksia asettaessa yhtä ikäryhmää on kohdeltu kohtuuttoman kovalla kädellä.
Anna Munsterhjelm
Uusimman koronakyselymme tulokset vahvistavat jo kahden vuoden ajan johdonmukaisena pysynyttä viestiä: rajoitukset ovat heikentäneet nuorten hyvinvointia dramaattisesti. Nyt jo neljä viidestä nuoresta kokee, että heidän jaksamisensa ja henkinen hyvinvointinsa on vähentynyt ainakin jonkin verran.
Nuoriin kohdistuvat rajoitukset ovat olleet kaikkein rajuimpia ja pitkäkestoisimpia, ja niiden vaikutukset tulevat myös jättämään pisimmän jäljen. Nuorten olisi pitänyt elää elämänsä kevättä, mutta sen sijaan heiltä on otettu suurin osa elämästä pois. Se on teko, jonka seurauksissa itävät jo hyvää kasvuvauhtia mielenterveyden kriisi, koulupudokkuus, harrastusten lopettaminen, työelämän ulkopuolelle jääminen ja yksinäisyys.
Johtopäätös on yksinkertainen: jollei koronakriisin hoidossa tähän asti syrjään jätettyä sukupolvea nyt nosteta isolla vinssillä ytimeen, tulemme yhteiskuntana maksamaan tämän syrjäyttämisen hintaa hyvin pitkään.
Jollei koronakriisin hoidossa tähän asti syrjään jätettyä sukupolvea nyt nosteta isolla vinssillä ytimeen, tulemme yhteiskuntana maksamaan hintaa hyvin pitkään.
Anna Munsterhjelm
Kirjoitin alussa, kuinka edellisen vuosisadan kriisikaudet veivät oman aikansa nuorilta uskon ja mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. Se ei ole aivan totta. Sota ja lama kyllä yrittivät parhaansa, mutta silloinkin jotkut tulivat ja estivät täydellisen romahduksen.
Ne jotkut olivat nuoria vanhemmat sukupolvet.
Minusta hienoimpia asioita Suomessa on se, kuinka olemme tavoitelleet seuraaville sukupolville aina parempaa kuin itsellemme. Isoisovanhemmiltamme sota vei terveyden, kodin ja läheisiä – siitä huolimatta he löysivät voimaa rakentaa tämän maan uudelleen, lapsiaan varten. Isovanhempamme olivat valmiita karsimaan omasta hyvinvoinnistaan, jotta heidän lapsensa pääsisivät opiskelemaan ja sitä myötä kiinni ammatin, työn ja palkan mahdollistamaan turvaan. Meidän vanhempamme luopuivat omista menoistaan, jotta pystyivät kustantamaan harrastuksemme ja kuljettamaan meitä kavereiden luo – paikkoihin, joissa saatoimme löytää kannattelevan yhteisön ja omat vahvuutemme.
Mitä me 2020-luvun vanhemmat teemme nyt, kun on meidän vuoromme? Onko meillä pokkaa asettaa nuorten sukupolvi itsemme edelle myös silloin, kun jaetaan rahaa eikä vain empaattisia sanoja?
Haluan todella, todella uskoa niin.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja ja 2030-luvun nuoren äiti.
