Avasin pari päivää sitten Tiktokin, jota olen käyttänyt pääasiassa hassutteluvideoiden katseluun – nollaamiseen vakavista teemoista. Tunnelma omassa videovirrassa oli kuitenkin muuttunut. Koiravideo. Hauska parisuhdevitsi. Ukrainalainen nainen itkemässä, että loppuisipa sota. Lauluhaaste. Räjähdyksiä Kiovassa. Äiti nukkuvan lapsen kanssa pelkäämässä henkensä edestä. Hälytyssireenit Ukrainassa. Video siitä, mitä tuotteita boikotoida Venäjän hyökkäyksen vuoksi.
Laita puhelin pois. Älä lue kaikkia uutisia. Tee kivoja asioita – tai oikeastaan älä tee, koska kyllä täytyy osoittaa sympatiansa hädässä oleville. Laita uutisilmoitukset pois päältä. Kaikilla on erilaiset tavat purkaa tunteitaan. Älä levitä disinformaatiota! Auta, jos voit. Ole armollinen itsellesi. Ai postasit kuvan kevätauringosta, etkö tajua, mitä maailmassa tapahtuu? Älä pelkää, ei se sota täällä Suomessa ole. Saako nauraa, saako elää?
On fakta, että sosiaalinen media on erottamaton osa nuorten elämää. Jos nuorten elämän arkiset kontaktit ovat jo parin vuoden ajan koronasta johtuen pakostakin keskittyneet someen ja sen kautta yhteydenpitoon, ei eri kanavien sulkeminen mielestä ja puhelimesta tapahdu yhtäkkiä tai helposti vain siksi, että uutiset ovat ahdistavia. Samalla katoaisi yhteys ystäviin ja muihin nuoriin, vaikka kuinka yrittäisimme toitottaa itsellemme, toisillemme ja erityisesti teini-ikäisille, ettei elämä rakennu puhelimen varaan.
Ja vaikka nuoret ovat ehkä videopelien, dokumenttien ja historiankirjojen kautta tai ihan vain uteliaisuudestaan nähneet jo aiemminkin materiaalia sodasta, Ukrainan tilanne tulee iholle eri tavalla. Ainakin itselleni Helsingissä asuvana lappilaisena on aika konkreettinen osoitus tapahtumien läheisyydestä, että pääkaupungistamme on vähemmän matkaa sodan keskelle kuin maamme pohjoisimpiin paikkoihin.
Suomalainen yhteiskunta on pitkälti keskittynyt siihen, miten nuoria on suojeltava. Heille on tarjottava turvallinen ympäristö elää ja kasvaa. Siis suojata tällaiselta pahalta – niin siellä sodan keskellä kuin täällä teknologian kautta. Samaan aikaan nuorten kuitenkin pitäisi saada olla osallisena omaa elämää koskevissa asioissa – ja tyhmähän se on, jonka mielestä tämä tilanne ei vaikuta nuoren elämään tai erityisesti hänen uskoon tulevasta. Aika synkältähän maailma on viime aikoina nuoren silmiin näyttänyt, kuten toiminnanjohtajamme kirjoitti blogissaan.
Koska silmiään ei voi sulkea ympärillään tapahtuvilta asioilta, paras tapa toimia on opetella keskustelemaan Ukrainan tilanteen herättämistä tuntemuksista. Kaikissa perheissä ei välttämättä ole osaamista tai resursseja tilanteen purkamiseen nuoren kanssa, mutta uskon ja toivon, että meillä nuorisoalalla on. Toki näin kokonaisvaltaisen lohduttoman tunteen purkaminen ei ole mikään helppo nakki aikuisellekaan, mutta uskon, että me pystymme siihen – ja ennen kaikkea pystymme nuoria tukemaan. Kasvatus- tai nuorisoalalla työskentelevän tärkeä tehtävä on kannatella nuoren uskoa tulevaan kriisinkin keskellä. Tukea keskustelujen käymiseen tarjoaa moni toimija:
- Mieli ry: Miten puhun sodasta nuoren kanssa?
- Lapsiasiainvaltuutetun kooste erilaisista lähteistä tueksi lapsen kanssa sotauutisista puhumiseen
- Suomen Punaisen Ristin psykologien valmiusryhmän johtaja Atte Varis kertoo Ylen nopeet ja syvät uutiset -haastattelussa, miten pysyä uutisista perillä ahdistumatta
Ja muista: ei meistä kukaan voi kantaa koko maailman murheita omilla harteillaan. Mieli ry:n kriisipuhelin päivystää myös sinua varten 24/7 numerossa 09 2525 0111, jos huoli ja pelko täyttää mielen. Lisäksi Mieli ry on koonnut myös tietoa siitä, mitä tehdä, jos sotatilanne huolestuttaa itseäsi.
Anna Enbuske
Kirjoittaja on Allianssin viestinnän asiantuntija, joka ei ole 24-vuotiaana varma tulevaisuuden valoisuudesta saatikka siitä, pitäisikö itse pystyä olemaan tarvittaessa se aikuinen, joka juttelee nuoren kanssa sodan herättämistä tunteista.
