Miten sinun järjestösi on saanut alkunsa? Mikä on sen olemassaolon tarkoitus?
Kansalaisjärjestö syntyy, kun joukko aikaansaavia ihmisiä päättää ryhtyä ratkomaan oman aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Aika monen nuorisojärjestön juuret ovat hetkissä, kun nuorille piti luoda mielekästä ja kasvattavaa tekemistä kaduilla tappelemisen sijaan. Tai kun alemmista luokista tulevat nuoret haluttiin saada oppimaan; kun nuorten ääni ei kuulunut yhteiskunnassa riittävän lujaa; kun paikkakunnalla ei ollut nuorille harrastusmahdollisuuksia tai kokoontumistiloja.
Ajassa eläminen, mahdollisuuksiin tarttuminen ja uuteen sopeutuminen on kirjattu kansalaisjärjestöjen DNA:han. Vaikeissa tilanteissa olemme usein kukoistaneet parhaiten. Mietitäänpä vaikka sota-aikaa: järjestöthän ne organisoivat koko kansakunnan hommiin maanpuolustuksen tueksi. Tai kun arki siirtyi verkkoon, järjestöt veivät ensimmäisinä nuorisotyön, ammattiavun ja yhteisöt nettiin.
Nyt meidän on jälleen aika muuttua. Elämme erikoisen ristiriidan aikaa: yhteisöllisyyden ja talouden lamassa kansalaisjärjestöjä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, mutta samalla niiden tulevaisuus on epävarmempi kuin vuosikymmeniin.
Sotavuosiin ja muihin poikkeusoloihin verrattuna tässä ajassa on ratkaiseva ero: silloin kansalaisjärjestöillä oli selkeä, arvostettu rooli osana yhteiskunnan kokonaisuutta. Nyt jaettua käsitystä järjestöjen asemasta ei ole. Eri sektoreiden väliselle yhteistyölle ei ole rakennetta. Järjestöjen asiantuntemusta yhteisten haasteiden ratkomisessa ei tunnisteta tai tunnusteta. Puolueiden näkemykset kansalaisjärjestöjen tarpeellisuudesta poikkeavat toisistaan rajusti.
Kansalaisjärjestöjen asema yhteiskunnassa ja osallisuus päätöksenteossa on selvästi heikentynyt niiden kymmenen vuoden aikana, jotka olen valtakunnallisten järjestöjen johdossa toiminut. Meitä otetaan yhä harvemmin mukaan työryhmiin ja lainvalmisteluun. Meitä ei enää tavata kasvokkain, vaan vaikuttamisen kanaviksi tarjotaan digitaalisia osallisuusalustoja, joiden mustaan aukkoon kirjoittelemme pitkiä kommentteja, joita yksikään päätöksentekijä ei koskaan lue. Julkisen sektorin kanssa käytyjä keskusteluja ja neuvotteluja on alettu korvata “ymmärrystä lisäävillä dialogeilla”, jotka tarkoittavat tuoliringissä käytäviä, terapiaa muistuttavia monologikierroksia.
Rahoitusohjaus on tiukentunut, enkä tarkoita nyt aiempaa enemmän toiminnan vaikuttavuuteen keskittyviä avustusprosesseja. Tulosten vaatiminen on kaikkien etu. Mutta yhä useammin yleisavustukset muuttuvat kohdennetuiksi hankeavustuksiksi ja yhä useammin viranomaiset katsovat kansalaisjärjestöt oman toimintansa jatkeiksi – jonkinlaisiksi virastoiksi, joille voi antaa tarkasti rajattuja operatiivisia tehtäviä ja maksaa niiden hoitamisesta. Se on aika kaukana riippumattomasta kansalaisjärjestötoiminnasta.
Merkittävin muutos on velvollisuuksien ja vallan välisen suhteen revähtäminen. Kansalaisjärjestöiltä vaaditaan toiminnan pyörittämisessä pitkälti samaa kuin yrityksiltä ja julkiselta sektorilta. Pelkästään parin viime vuoden aikana myös me olemme ottaneet käyttöön esimerkiksi GDPR:n, saavutettavuusdirektiivin ja avoimuusrekisterin – eikä meillä ollut niiden haltuunotossa apuna omia juristeja tai mahdollisuuksia palkata uusille tehtäville uusia osaajia, kuten muilla sektoreilla usein on. Velvollisuudet siis kasvavat, mutta valta kutistuu.
Suomessa on tietoisesti luotu ja satakunta vuotta ylläpidetty kulttuuria, jossa julkinen sektori rahoittaa ja tukee kansalaistoimintaa. Köyhässä nuoressa valtiossa ehkä pakonkin sanelema malli on osoittautunut fiksuksi vedoksi: kansalaisjärjestöt ovat pystyneet tarjoamaan ihmisille toimintaa ja palveluita, joihin kunnat tai valtio eivät veny. On tutkittu, että kansalaisjärjestöihin sijoitettu euro maksaa itsensä kuusinkertaisena takaisin, kun mitataan toiminnan yhteiskunnalle tuomia hyötyjä.
Suomen malli on jokseenkin poikkeuksellinen. Muualla maailmassa yksityiset lahjoittajat – tavalliset ihmiset, yritykset, kuninkaalliset ja muut julkkikset – kannattelevat isommin kansalaisjärjestöjen toimintaa. Muualla maailmassa myös esimerkiksi eriarvoisuus, verotus ja turvallisuus ovat usein aika eri asennossa kuin meillä.
Kun valtion rahahanoja nyt väännetään tiukemmalle ja kansalaisjärjestöjäkin uhkaavat megaleikkaukset, on iso riski katkaista samalla järjestöjen yhteiskunnalle tuottama hyöty. Jos leikkaukset toteutetaan juustohöyläämällä kaikilta järjestöiltä niiden toiminnan yhteiskunnalliseen merkitykseen ja vaikuttavuuteen katsomatta, unohdetaan sekä järki että kansalaistoiminnan ydin: ajankohtaisten, ihmisiin iskevien yhteiskunnallisten ongelmien ratkominen kustannustehokkaasti.
Pitipä julkisen sektorin palveluista ja etuuksista leikkaamista perusteltuna tai ei, niiden lisäksi kansalaisjärjestöiltä leikkaaminen on järjetöntä. Kun hyvinvointiyhteiskunnan tuki heikkenee, ihmiset kääntyvät järjestöjen puoleen. Mihin he menevät, jollei järjestökään pysty enää auttamaan?
Oikeusministeriön johdolla valmistellaan nyt hallitusohjelman mukaista kansalaisjärjestöstrategiaa. Ministeriössä on oman kokemukseni perusteella maan parhaat virkavalmistelijat, mutta silti kansalaisjärjestöjen tulevaisuutta merkittävän paljon määrittelevää strategiaa rakennetaan nyt ilman kansalaisjärjestöjen kanssa käytävää vuoropuhelua. On toki luotu erilaisia kommentoinnin nettialustoja ja käyty pitämässä esittelypuheenvuoroja, mutta ne jäävät hyvin kauas vastavuoroisesta, tasavertaisesta keskustelusta. Ja strategisen tason keskustelua nyt nimenomaan tarvittaisiin: omien – ehkä keskeneräistenkin – ajatusta jakamista, toisen osapuolen kuuntelemista, yhteisen tilannekuvan muodostamista, synteesin synnyttämistä.
Olemme vieneet valmistelijoille voimakkaasti viestiä siitä, että strategia olisi syytä jakaa kahtia: käsitellä ensin tänä keväänä ripeällä tahdilla järjestöjen omaa varainhankintaa helpottavat uudistukset ja saattaa ne valtioneuvoston päätettäväksi. Sen jälkeen tulisi käydä syvempi ja laajempi keskustelu kansalaisjärjestöjen tulevaisuudesta kaikessa rauhassa, mutta kunnianhimoisen tavoitteellisesti. Saman pöydän äärelle on otettava kaikki osapuolet järjestöistä, viranhaltijoista ja poliittisista vallankäyttäjistä. Työtä on johdettava niin, että käteen jää selkeä, jaettu käsitys kansalaisjärjestöjen uudesta roolista ja asemasta yhteiskunnassa. Vasta sen jälkeen sekä järjestöt että valtio voivat alkaa rakentaa omia polkujaan kohti yhteistä tulevaisuuskuvaa.
Olen luottavainen, että viestimme on vastaanotettu ja todellista, tuloksiin johtavaa keskustelua kansalaisjärjestöjen tulevaisuudesta päästään vielä käymään. Sitä odotellessa kannustan jokaista nuorisojärjestöä vaikuttamaan aktiivisesti nyt käynnissä olevaan työhön järjestöjen varainhankinnan keventämisestä. Sen voi tehdä esimerkiksi osallistumalla 21.3. klo 10-11 järjestettävään oikeusministeriön ja nuorisoalan kattojärjestön yhteiseen, nuorisojärjestöille kohdennettuun vaikuttamistilaisuuteen.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestön toiminnanjohtaja ja vapaa-ajallaan yli satavuotiaan nuorisojärjestön vapaaehtoinen, joka osallistuu kansalaisjärjestöjä koskevaan keskusteluun myös kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANEn jäsenenä sekä kansalaisjärjestöstrategiaa työstävän työryhmän asiantuntijajäsenen varaedustajana.
anna.munsterhjelm@nuorisoala.fi
