Kansalaisjärjestöjen puolta on aiempaa vaikeampi pitää, ja se on myös oma vikamme, kirjoittaa Nuorisoala ry:n toiminnanjohtaja Anna Munsterhjelm. Koko yhteiskunnan vakautta nakertavat ilmiöt heikentävät myös järjestöjen toimintaa, emmekä ole jaksaneet riittävän pontevasti uida vastavirtaan.
Olen jo kirjoittanut siitä, kuinka kolmas sektori on kiilattu vallan sivuraiteelle ja siitä, kuinka kansalaisyhteiskunnan nykytila on huomattavasti kuviteltua heikompi ja se näkyy suoraan suomalaisten hyvinvoinnissa. Tässä sarjan kolmannessa tekstissä ajattelin vain katsoa peiliin.
Sekä tutkimustiedon että oman kokemukseni perusteella uskon vankasti vapaaehtoistyön ihmeitä tekevään voimaan. Uskon siihen, että kansalaisjärjestöt ovat paras paikka vaikuttavan vapaaehtoistyön tekemiseen. Tiedän, että parhaimmillaan järjestöissä ratkotaan yhteiskunnan viheliäisimpiä ongelmia tuloksekkaammin, järkevämmin ja mukaansatempaavammin kuin missään muualla.
Siitä huolimatta minun on nykyään hankalaa puhua kansalaisjärjestöjen puolesta päättäjille ja rahanjakajille. On helppo puhua toiminnan vaikuttavuudesta, on helppo puhua arvopohjaisesta johtamisesta, on helppo puhua hyvästä työstä, jota kukaan muu ei tee. Teoriassa. Käytännössä on todella vaikeaa nostaa näistä ajankohtaisia esimerkkejä ja viime vuosina aikaansaatuja merkittäviä muutoksia tai uusia, isoja avauksia.
Se johtuu siitä, että kansalaisjärjestöt eivät ole yhtä hyviä kuin ennen.
Tärkein syy lamaan: kansalaisjärjestöjä rapauttavat samat ilmiöt kuin koko yhteiskuntaa. Luottamus- ja vastuutehtäviin on vaikea löytää ihmisiä, kun yhä useampi on uupunut, välinpitämätön tai yksin – siis jättäytynyt tai jätetty yhteisöjen ulkopuolelle. Nyt ja tulevaisuudessa pärjäämisen paineet kuormittavat nuoria, mikä näkyy suoraan nuorisojärjestöjen jäsenten ja tekijöiden määrissä.
Viime vuosina vastaani on tullut aika monta yhdistystä, jonka hallitukseen ei ole saatu riittävästi ehdokkaita, jonka toiminnassa rimaa lasketaan jatkuvasti tai jonka tapahtumia perutaan pikkuruisen osallistujamäärän takia. En puhu nyt mistään marginaalisen pienistä toimintaryhmistä, vaan tämän maan vaikuttavimmista nuorisojärjestöistä, joiden tilaisuuksiin piti vielä kymmenen vuotta sitten perustaa jonotuslistoja.
Seuraavan sanominen arveluttaa, mutta sanon silti: tekijöiden määrän lisäksi laatu on laskenut. Aiemmin kansalaisjärjestötoiminta oli itsestään selvä valinta vaikuttamisesta ja johtamisesta kiinnostuneelle nuorelle. Ikäpolvensa skarpeimmat tyypit kisasivat järjestöjen johtopaikoista tosissaan, ja heillä oli yhdistyksensä johtamisesta kunnianhimoisia visioita. Parikymppiset halusivat ja pääsivät käyttämään valtaa isolla kädellä ja rymistelivät menemään tehden uudistuksia, jotka toki närkästyttivät vanhempia, mutta muuttivat maailmaa aina piirun verran paremmaksi.
Käyn jonkin verran puhumassa johtamisesta järjestöissä ja yleensä aina kysyn yleisöltä, mikä on heidän tärkein tehtävänsä johtajana. Nuoret vastaavat useimmiten: Huolehtia johdettaviensa jaksamisesta. Vanhemmat taas: Huolehtia yhdistyshallinnon velvoitteista.
(Molemmat ovat vääriä vastauksia. Oikea olisi: Muuttaa maailmaa. Tai konkreettisemmin: saada aikaan sellaisia muutoksia, jotka mahdollistavat yhdistyksen toiminnan tarkoituksen toteutumisen mahdollisimman vaikuttavasti.)
Nyt pienetkin vallankumoukset on aika monessa yhdistyksessä korvattu silkalla hallinnollisella hinkkaamisella ja samanmielisten seurassa oman navan ympärillä pyörimisellä.
Ensimmäisellä väitteellä tarkoitan, että erilaisia kehitysprojekteja, järjestelmäuudistuksia ja prosessien kirkastamisia kyllä poljetaan koko ajan käyntiin. Järjestöjohtajat käyttävät niihin paljon aikaa ja rahaakin, mutta etäännyttävät samalla itsensä varsinaisesta toiminnasta. Isoimmat ongelmat saatetaan kyllä tunnistaa, mutta niitä ratkotaan kaukana kohderyhmän ja tekijöiden arjesta – katsomalla enemmän organisaatiokaavioita ja datakäyriä kuin ihmisiä silmiin. Ja pelkästään paperilla ratkotuista ongelmissa on se periaatteellisen huono puoli, että niiden myötä mikään ei ole vielä muuttunut.
Toinen väite liittyy koko yhteiskuntaa murentavaan eriytymiseen ja polarisaatioon. Kansalaisjärjestöt, jotka aiemmin kokosivat hyvinkin eri taustoista tulevia ja eri tavalla ajattelevia ihmisiä toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi, ovat nekin alkaneet sallia vahvasti erilleen vetäytyvien ja toisiaan kyräilevien leirien pystyttämisen sisälleen. Jos ja kun johtajat eivät ala omalla esimerkillään voimakkaasti taistella tätä kehitystä vastaan, se johtaa hitaasti koko järjestön ja sen ihmisille tuottaman hyvän häviämiseen.
Ja siitä omasta navasta vielä: Voisiko olla niin, että jaksaisimme kaikki paremmin, jos keskittyisimme enemmän kansalaisjärjestömme päämäärän konkreettiseen edistämiseen ja vähemmän oman hyvinvointimme reflektointiin?
Järjestöaktiivien määrässä ja laadussa tapahtunut muutos on jo sellaisenaan merkittävä, mutta kun se tapahtuu myös ja nimenomaan nuorten piirissä, voi jo ilman mitään värikynää puhua dramaattisesta käänteestä. Millaisia aikuisiän vastuunkantajia nousee sukupolvista, jotka eivät nuorena jaksa, opi tai kiinnostu vaikuttamisesta pienissäkään ympyröissä? Millaisiksi kasvavat tulevaisuuden johtajat, jos he eivät harjoittele toimimista erilaisten ihmisten kanssa, osaa hahmottaa tarvittavia muutoksia tai pane itseään likoon niiden aikaansaamiseksi?
Väitän myös, että kansanliikkeistä käynnistyneet ja innostuneiden vapaaehtoisten varaan rakentuneet järjestöt ovat ammattimaistuneet liikaa. Osin se on järjestelmän vika, osin omamme. Kun yhdistyksille ladotaan jatkuvasti vähintään samoja hallinnollisia ja juridisia vaatimuksia kuin yrityksille ja julkiselle sektorille – ja kun niiden noudattamatta jättämisestä seuraa sanktioita – on tekemisessä ja rekrytoinneissa pakko priorisoida yhdistyshallinnon, talouden, hankintojen ja monimutkaisten hankehakujen osaamista ja esimerkiksi halki politiikan ja virkakunnan ulottuvia verkostoja. Sellaisella tärkeysjärjestyksellä saa yleensä enemmän rutiinien hallintaa kuin liikettä synnyttävää energiaa.
Ammattimaisessa johtamisessa ei ole mitään pahaa, jos se on hyvää johtamista. Rehellisyyden nimissä: aika harvassa kansalaisjärjestössä nykyään on hyvää johtamista. Parhaimmillaan järjestöjen johtamisessa vastuullinen tuloshakuisuus yhdistyy vahvasti suuntaa näyttävään arvopohjaisuuteen. Niistä, vapaaehtoisten tuomasta kipinästä ja rohkeudesta muuttaa maailmaa syntyy parempaa jälkeä kuin yhdessäkään yrityksessä tai julkisella sektorilla.
Pahimmillaan ammattimaisuus tarkoittaa myös sopeutumista julkisen sektorin jatkeeksi tai kulloinkin vallitsevan politiikan mukailijaksi. Jotta varmistettaisiin oman organisaation – ja omien työpaikkojen – jatkuvuus, ollaan valmiita melkein mihin tahansa. Otetaan hoidettavaksi projekteja, joita viranomainen pyytää ja hoidetaan ne tavalla, jolla viranomainen itsekin hoitaisi. Toimitetaan ministeriöihin liukuhihnalla hankehakemuksia, vaikkei haettavan tehtävän sisällöllä olisi mitään tekemistä yhdistyksen toiminnan tarkoituksen tai tekijöiden osaamisen kanssa.
Kun tuottaa palveluita kuin yritys tai viranomainen, onko sitten ihme, että alkaa näyttää ja toimia kuin yritys tai viranomainen? Mutta kuitenkin: ilman viranomaisten valtaa tai yritysten rahaa.
Tappelen työkseni kansalaisjärjestöjen ja niiden resurssien puolesta – mitähän järkeä on lytätä niitä julkisesti? Minusta siinä on kaikki järki. Koska edelleen: uskon vankasti vapaaehtoistyön ihmeitä tekevään voimaan. Uskon siihen, että kansalaisjärjestöt ovat paras paikka vaikuttavan vapaaehtoistyön tekemiseen. Tiedän, että parhaimmillaan järjestöissä ratkotaan yhteiskunnan viheliäisimpiä ongelmia tuloksekkaammin, järkevämmin ja mukaansatempaavammin kuin missään muualla.
Kaikki kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet ja lupaukset ovat edelleen olemassa. Ne tarvitsee vain kaivaa esiin kaiken hallinnollisen harmauden ja kansallisen apatian keskeltä ja kääntää uuteen nousuun. Eikä niin iso muutos tule ikinä onnistumaan, ellei ongelmista ensin puhuta avoimesti ja suoraan.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on Nuorisoala ry:n toiminnanjohtaja ja vapaa-ajallaan yli satavuotiaan nuorisojärjestön vapaaehtoinen, joka osallistuu kansalaisjärjestöjä koskevaan keskusteluun myös kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANEn jäsenenä sekä asiantuntijana kansalaisjärjestöstrategiatyöryhmässä.
anna.munsterhjelm@nuorisoala.fi
