Kirjoitus on julkaistu vuoden 2023 Nuorisobarometrissa Läpi Kriisien.
“Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”, sanoi tasavallan presidentti Sauli Niinistö Putinin hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Samaa kielikuvaa kauniiden puheiden osoittautumisesta katteettomiksi voisi vähemmän dramaattisessa merkityksessä mutta samanlaisessa yhteydessä käyttää nuorten roolista ja merkityksestä yhteiskunnassa.
Kun ajat olivat rauhalliset, useimmilla päättäjillä riitti hyvää tahtoa ja aikaa ottaa nuoret mukaan – joskus maskotiksi, joskus laajojenkin uudistusten valmisteluun. Kun taas kriisi iski ensin pandemian ja sitten Euroopassa käytävän sodan muodossa, viskattiin nuoret saman tien etäälle vallan ytimestä.
Hyvinä aikoina luodaan se, mikä kantaa – tai jättää kantamatta – vaikeissa tilanteissa. Poikkeusaika on tehnyt näkyväksi sen, ettei Suomen päätöksenteossa ole kestävää rakennetta eikä vakiintunutta toimintakulttuuria nuorten osallistamiseksi, ei edes nuorten näkökulman systemaattiseksi huomioimiseksi. Siitä sietää jokaisen demokratian ja Suomen tulevaisuudesta kiinnostuneen olla vakavasti huolissaan.
Kriisien ruuhkassa nuorten tilanne on helppo ohittaa
2020-luvun kriiseissä nuoret on jätetty ulkopuolelle sekä päätöksenteon kohteina että päätöksentekijöinä. Vaikka pandemiarajoitukset osuivat rajuimmin ja pitkäkestoisimmin juuri nuoriin, heitä ei osallistettu niitä koskevaan päätöksentekoon millään tavalla tai tasolla, ei edes kuulemisen muodossa. Kun koronakorvauksia jaettiin, poliitikot, media ja virkakunta nostivat näkyvästi esiin vain erilaisten elinkeinojen hädän.
Rahalla olisi voitu parantaa myös nuorten tilannetta – esimerkiksi palauttaa heidät etäopetuksesta takaisin kouluun opetustilojen väljyyttä lisäämällä. Nuorten fyysinen kohtaaminen vapaa-ajalla olisi voitu mahdollistaa tarjoamalla sopivia tiloja ja tekemistä, tai lisätä nuoria sulkutilankin aikana kohdanneiden nuorisotyöntekijöiden määrää. Sellaisia vaihtoehtoja ei kuitenkaan esittänyt yksikään ministeri tai kansanedustaja.
Nuorethan olivat hiljaa kotona omissa huoneissaan. Sinne heidät oli ollut helppo määrätä, ja sinne heidät oli helppo unohtaa.
Yhtä sujuvasti sivuutettiin se, että Suomi on useammilla kansainvälisillä sopimuksilla sitoutunut nuorten huomioimiseen. Esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen periaatteina on lapsen syrjimättömyys, lapsen edun ensisijaisuus, lapsen oikeus elämään ja kehittymiseen sekä lapsen näkemyksen kunnioittaminen.
Sopimus velvoittaa valtiot rakentamaan yhteiskuntaa, jossa lapset voivat elää mahdollisimman hyvää ja turvallista elämää. Suomi on sitoutunut ja ensimmäisenä valtiona maailmassa laatinut toimintaohjelman myös YK:n turvallisuusneuvoston Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselmalle, joka tunnustaa nuorten roolin kriisien ennaltaehkäisyssä ja ratkomisessa sekä velvoittaa ottamaan nuoret aktiivisesti mukaan turvallisen yhteiskunnan rakentamiseen.
On hieman ristiriitaista ja hämmästyttävää, että yhteiskunnan ytimestä niin räikeästi syrjäytetyt nuoret luottavat edelleen poikkeuksellisen lujasti valtiojohtoon ja muihin instituutioihin. Samaa narratiivia vahvistaa se, että nuorten kiinnostus vaikuttamiseen on ennätyksellisen korkealla, mutta samalla äänestysaktiivisuus ja puoluetoimintaan kanavoituva toiminta ovat vain vähäisiä.
Onko nuorten sukupolvi jo liian tottunut tyytymään? Ehkä valtaosa heistä ottaa jo annettuna esimerkiksi vanhempiaan ohuemman vaurauden ja alemman koulutustason, heikommat palvelut, pienemmät ja kauempana häämöttävät eläkkeet – ylipäätään kaikille elämänaloille ulottuvan epävarmuuden ja paineen.
Tai ehkä heillä on aivan riittävästi tekemistä ihan vain nykyhetkessä pärjäämisessä.
Pandemia vei nuorilta arvokkaimman
Yksilöllisyyden trendiä on eletty jo kauan, mutta senkin aikana nuorten välinen kanssakäyminen ja yhdessä tekeminen ovat liimanneet ihmiset sosiaalisesti yhteen, tehneet saarista saariston. Koulut, harrastukset ja verkkoyhteisöt ovat tarjonneet useimmille helpon tavan löytää ympärilleen turvallinen ryhmä, jossa olla oma itsensä.
Mitä käy, jos yhdessä tekeminen ja yhdessä oleminen jää pois? Onko yksilöllisyyden kausi liukumassa nuorilla yksinäisyyden kaudeksi?
Nuorilla pandemian vähentämät kohtaamiset eivät ole korvautuneet digitaalisella yhteydenpidolla. He itse kokevat itsensä aiempaa yksinäisemmiksi, läheisiä ystäviä puuttuu yhä useammilta. Ei ole ihme, jos kuukausia jatkunut eristys ja etänä eletyt nuoruuden taitekohdat ovat heikentäneet kykyä muodostaa sosiaalisia suhteita.
Se on kylmäävä ajatus siksikin, että nuoria vastoinkäymisistä selviämisessä auttaneiden tekijöiden listalla yksi on kirkkaasti kärjessä: ystävät.
Poikkeuksellisen epävakaa aika tuskin päättyy tähän talveen tai tähän sotaan. Vaikka nykyiset nuoret jätettäisiin syrjään myös seuraavien kriisien kohdalla, tulee joskus väistämättä hetki, kun heidän on kannettava päävastuu yhteiskunnan kannattelemisesta. Vähintään sen takia olisi fiksua kääntää yhteiskunta kannattelemaan nuoria nyt. Resilienssiä on myöhäistä luoda silloin, kun tilanne on jo päällä.
Talvisodan henkeä on moni päättäjäkin perännyt niin pandemiassa kuin energiakriisissä. Useimmilta tuntuu kuitenkin unohtuneen, mikä teki Suomesta kansakuntana niin vahvan kahdeksankymmentä vuotta sitten. Avain kestämiseen oli osallisuus – sana, jota silloin tuskin edes tunnettiin nykyisessä merkityksessään.
Talvisodassa aivan jokaisella lapsesta vanhukseen ja ammattilaisesta amatööriin oli oma roolinsa suuressa yhteisessä ponnistuksessa. Yksi soti rintamalla, toinen pyöritti tehdasta, kolmas sammutti pommitusten jälkiä, neljäs piti maatilaa, viides neuloi sukkia tuntemattomille sotilaille ja kuudes keräsi puolukoita koulun ruokalaan. Kaikkia tarvittiin. Ketään ei passitettu huoneeseensa vuosiksi kuuntelemaan etäluentoja tai doomscrollaamaan yöt läpeensä sotauutisia.
Ihmiset haluavat olla mukana ja merkityksellisiä, myös nuoret. Eristämällä nuoret yhteiskunnasta ja toisistaan päättäjät saattoivat ajatella suojelevansa heitä, mutta ainakin lyhyellä aikavälillä lopputulos oli päinvastainen. Pidemmän aikavälin vaikutuksia ei tiedä vielä kukaan, mutta uskallan arvata, että ilman merkittäviä korjaavia toimenpiteitä ne lienevät kaikkea muuta kuin myönteisiä.
Liian vaikea ongelma, liian tylsä ratkaisu?
“Kerro nyt mulle, mikä yksittäinen toimenpide paikkaisi nuorten hyvinvointivajeen? Vain yksi!”
Ei ole yksi eikä kaksi kansanedustajaa tai puoluetta, joka on tivannut meiltä nuorten etua ajavilta simppeliä vastausta eteenpäin vietäväksi. Siihen pyyntöön ei vain ole olemassa vastausta. Nuorten hyvinvoinnin tekijät ovat yksinkertaisia, mutta niiden takaaminen kaikille nuorille vaikeaa ja hidasta.
Ei ole olemassa palvelua tai budjettimomenttia, josta toimittaa jokaiselle nuorelle kavereita, mielekästä tekemistä, turvallisia aikuisia, terveyttä ja riittävää toimeentuloa. Ei ole olemassa yhtä toimenpidettä, jolla kurottaisiin umpeen edes pandemian nuorille aiheuttamat oppimis-, yhteisöllisyys- ja mielenterveysvajeet, laajemmasta kokonaisuudesta puhumattakaan.
Ovatko nuorten ongelmat liian monimutkaisia päättäjien ratkottavaksi maailmassa, jossa politiikka on pääosin reaktiivista ja tuloksia arvioidaan enemmän nopeudessa kuin vaikuttavuudessa?
Kriisivuosina Suomessa on tehty politiikkaa, joka on ollut linjaavuudessaan vahvempaa kuin pitkään aikaan. Samalla se on ollut lyhytjänteisempää kuin pitkään aikaan. Hallitus ja eduskunta ovat sulkeneet ripeästi kouluja ja rajoja, käynnistäneet liittymisprosessin Natoon pikakelauksella ja kehittäneet lennossa tukia nousevien hintojen takia ahdinkoon joutuneille.
Jokainen päätös on ollut kuitenkin vain reagoimista toisten toimiin, ja aiemmat kunnianhimoiset lupaukset vaikutusarvioinnista ovat jääneet kiireen jalkoihin.
Samaan aikaan hallitusohjelman kunnianhimoisimmat toimet nuorten hyvinvoinnin kohentamiseksi – esimerkiksi nuorisotakuu, terapiatakuu, osallisuuden lisääminen ja syrjäytymisen vähentäminen – ovat ensin väljähtäneet ja sitten jääneet kokonaan tekemättä. Oppositiokaan ei ole muistanut tai malttanut niitä perätä, kun äänekkäämmissä kriiseissä on riittänyt väännettävää.
Reaktiivisuus kuuluu politiikkaan, mutta sitäkin enemmän siinä pitäisi olla proaktiivisuutta: arvoihin ja tietoon perustuvaa uuden luomista ja vanhasta luopumista. Onko päättäjillä aikaa, tilaa ja halua ratkoa hiljaisia, hitaita kriisejä? Kuka ehtii miettiä nuorissa tikittävän mielenterveyspommin purkamista, kun konkreettiset pommit räjähtelevät Ukrainassa? Kuka pystyy pohtimaan vuoden 2050 työvoiman määrää, kun sairaaloissa ja päiväkodeissa on hoivaajista huutava pula nyt?
Nopeudesta ja nokkeluudesta palkitsevassa maailmassa tehokkain ratkaisu nuorten ongelmiin on tylsä ja epäkiinnostava. Ennaltaehkäisevät, koko ikäluokan läpileikkaavat toimenpiteet perheiden tukemisen, varhaiskasvatuksen, koulutuksen, harrastusten ja terveydenhuollon muodossa ovat ainoita, joilla kytevät ongelmat voidaan tukahduttaa ajoissa ja kohtuullisen edullisesti.
Ne ovat myös toimintoja, jotka pohjautuvat vakauteen, pitkäjänteisyyteen ja toistoon – eivätkä elä korkeintaan hallituskauden mittaisista kärkihankkeista, yksittäisistä kansalaisaloitteista tai silppuisesta projektirahoituksesta.
On vaikea löytää poliitikkoa tai puoluetta, joka ottaisi kärkiteemakseen jotain niin väritöntä ja tunteita herättämätöntä. Ennaltaehkäisy on yhtä mielenkiinnoton kuin tavallinen bussi Teslan tai tunnin junan rinnalla.
Nuorten hyvinvoinnin ja yhteiskunnan tulevaisuuden välinen yhtälö on kuitenkin selkeä ja tosi. Tulevaisuuden vastuunkantajien ikäluokat heikkenevät jatkuvasti sekä määrässä että jaksamisessa mitattuna, mikä uhkaa koko Suomen pärjäämistä, kasvua ja kehittymistä.
Tarkastelipa yhteiskunnan tulevaisuutta mistä näkökulmasta tahansa, yksi on varmaa: ilman nuoria meillä ei ole mitään. Nyt nuoruuttaan elävien sukupolvien hyvinvointikriisi on sotaa tai energian hinnannousua hiljaisempi, mutta se ei vähennä päättäjien vastuuta toimia.
Tutustu vuoden 2023 Nuorisobarometriin.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja, joka jaksaa luottaa puolueiden tekevän mieluummin oikein kuin helposti.
