Onko päättäjillämme malttia ratkoa hiljaisia kriisejä? Kenellä on kärsivällisyyttä keskittyä nuorissa tikittävän mielenterveyspommin purkamiseen, kun oikeat pommit räjähtelevät Ukrainassa?
Onko maallamme malttia vaurastua? otsikoi kirjoituksensa 70 vuotta sitten Suomen silloinen pääministeri Urho Kekkonen. Pamfletissa hän paalutti voimakkaasti Pohjois-Suomen teollistamisen puolesta, ja vaati valtiota ryhtymään asiassa suunnannäyttäjäksi.
Niin myös kävi. Koskia valjastettiin, tehtaita rakennettiin, teitä ja sähköpiuhoja vedettiin sinne, minne hallitus parhaaksi katsoi. Syntyi vaurautta.
Tilanteen täytyy olla vakava, kun kaltaiseni avoimuuteen uskova ja vallan keskittämistä vastustava feministi kaipaa autoritääristä johtajaa menneeltä vuosikymmeneltä. No, tilanne on vakava, ja siksi sanonkin: Olisipa meidän ajassamme enemmän 50-luvun kekkosia!
Olisipa päättäjiä, jotka malttavat katsoa uutiskynnyksen ylittämistä pidemmälle, yhdistää kunnianhimoisesti nykyisyyden ongelmat ja tulevaisuuden mahdollisuudet, käynnistää reippaasti jotain aivan uutta suurta ja panna siihen myös riittävästi rahaa.
Olisipa päättäjiä, jotka valitsevat käyttää enemmän aikaansa ajatteluun ja laajojen toimenpide-ehdotusten kirjoittamiseen ja kisata vähemmän siitä, kuka ehtii ensimmäisenä Twitterissä kehua tai haukkua hallitusta, esittää osanottonsa jonkun poismenon johdosta tai onnitella mitalin napanneita urheilijoita.
Olisipa päättäjiä, jotka yrittävät enemmän ymmärtää tulevaisuutta kuin selittää jo tapahtunutta.
Voi toki olla, että olen ymmärtänyt väärin. Voi olla, että esimerkiksi ehdotus ylioppilaskirjoituksista luopumisesta onkin syntynyt, kun on ensin kokonaisvaltaisesti tutkittu nuorten hyvinvoinnin esteitä.
Voi olla, että vanhuspalvelut on valittu poliittiseksi kärjeksi puolueen periaatteista ammentamalla eikä siksi, että vanhat ihmiset äänestävät eniten.
Voi olla, että keinolista suomalaisten osaamisen kehittämiseksi on laadittu hiljaisia signaaleja ja tulevaisuuden potentiaalia punniten eikä siksi, kun joku nyt sattui sellaisen lupaamaan ja heittämään, että tällainen toimisi varmaan kivasti somessa.
Viime vuodet Suomessa on tehty politiikkaa, joka on vahvempaa kuin pitkään aikaan – ja lyhytjänteisempää kuin pitkään aikaan. Hallitus ja eduskunta ovat toimineet kiitettävän nopeasti ja tehokkaasti sulkiessaan kouluja ja rajoja, hakiessaan Natoon ja kehittäessään tukia nousevien hintojen takia ahdinkoon joutuneelle kansalle. Kaikki tämä on ollut kuitenkin vain reagoimista toisten toimiin.
Reaktiivisuus kuuluu politiikkaan, mutta vielä enemmän siinä pitäisi olla proaktiivisuutta: arvoihin pohjautuvaa uuden luomista ja vanhasta luopumista. En tarkoita nyt yksittäisiä kannatuksen nostamiseen tähtääviä avauksia, vaan kokonaisen tulevaisuuden hahmottamista ja sinne johtavien reittien piirtämistä.
Löytyykö sellaista karttaa enää miltään puolueelta?
Kekkosen otsikkoa mukaillen: Onko maallamme malttia ratkoa hiljaisia kriisejä? Kuka ehtii miettiä nuorissa tikittävän mielenterveyspommin purkamista, kun konkreettiset pommit räjähtelevät Ukrainassa? Kuka pystyy pohtimaan vuoden 2050 työvoiman määrää, kun sairaaloissa ja päiväkodeissa on hoivaajista huutava pula nyt?
Luotan siihen, että päättäjiksi halunneilla on kykyä nykyistä isompaan ja kauaskatsoisempaan ajatteluun. Heidän on vain otettava – ja heille on annettava – siihen työrauha.
Hiljaisten kriisien ratkomisella alkaa nimittäin olla kiire. Tulevaisuuden Suomi voi tasan yhtä hyvin kuin nykyisyyden nuoret, ja he voivat nyt historiallisen huonosti.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja, jonka mielestä myös nykyinen valtiojohto voisi alkaa järjestää Kekkosen tapaan lastenkutsuja.
