Anna Munsterhjelm: Varjojen sukupolven tulevaisuudesta päätetään ensi keväänä

Blogit 1.3.2022

Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen. Kahdeksanvuotiaana etsin kartalta kaukaista paikkaa, joka välttäisi laskeumaa.

Neljännesvuosisata sitten Ultra Bra lauloi siitä, miltä kylmä sota ja ydinräjähdyksen uhka lapsesta tuntuvat. Millaisia lauluja kirjoittavat aikanaan ne, jotka elävät nuoruuttaan nyt: ilmastokriisin, pandemian ja eurooppalaisen sodan varjossa?

Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä syntyneenä olen osunut harvinaisen suotuisaan hetkeen. Olin liian pieni osatakseni pelätä idän ja lännen välistä kauhun tasapainoa, Neuvostoliiton hajoamista tai 1990-luvun alun lamaa. Kun finanssikriisi iski, Venäjä valloitti Krimin ja turvapaikanhakijat virtasivat Suomeen, olin jo paikkani löytänyt, työelämässä ja omistusasunnossa kiinni oleva etuoikeutettu aikuinen.

Tämän hetken nuoret eivät ole yhtä onnekkaita. He ovat joutuneet viettämään loppuelämänsä kannalta ratkaisevan tärkeät vuodet koronapandemian varjossa, ja ilman massiivisia korjausliikkeitä se varjo tulee seuraamaan heitä vielä pitkään. 

He ovat kasvaneet tietäen, kuinka paisuva ilmastokriisi tulee heikentämään heidän elinmahdollisuuksiaan ja nähden, kuinka vaatimaton on vanhempien sukupolvien kyky tehdä ilmastonmuutosta torjuvia päätöksiä. 

Helmikuun 2022 jälkeen ei liene liioiteltua sanoa, että samat nuoret joutuvat elämään peläten myös kolmannen maailmansodan syttymistä tai Venäjän hyökkäystä Suomeen.  

Siinä on aika paljon kannettavaa yhdelle sukupolvelle. Etenkin, kun sen tulisi samaan aikaan huolehtia itseään paljon suuremmista vanhenevista ikäluokista – todennäköisesti myös omia vanhempiaan vähemmällä vauraudella. Lupaus edellisiä paremmasta elintasosta, the Finnish Dream, alkaa olla meille milleniaaleille ja sitä myöhemmin syntyneille tutumpi historiankirjoista kuin omasta elämästä.

Pelko kuluttaa, huoli nakertaa. Vaikka kauhukuvat eivät koskaan realisoituisi, ne syövät meitä sisältäpäin ja tekevät kaikesta ohuempaa. 

Tulevaisuus on aina epävarma, eikä kukaan meistä selviä elämästä ilman huolia ja surua. Ratkaisevaa on luottamus. Olipa kyse sitten työpaikan saamisesta, masennukseen sairastumisesta tai naapurimaan sotilaallisesta hyökkäyksestä: voimmeko luottaa siihen, että meitä autetaan, kun tarvitsemme apua? Voimmeko elää arkeamme rauhassa luottaen, että eteen heitettävistä haasteista selvitään kyllä, tavalla tai toisella? 

Juuri nyt ja seuraavien eduskuntavaalien jälkeen tehdään poikkeuksellisen merkittäviä ja pitkäkantoisia päätöksiä tulevaisuudesta. Miten kuromme umpeen pandemian kerryttämän oppimis-, hyvinvointi- ja yhteisöllisyysvajeen? Miten ratkomme ilmastokriisin ja estämme luontokadon? Miten pidämme huolta niistä, jotka eivät vielä tai enää itse siihen pysty? Miten järjestämme maamme puolustuksen ja miten teemme yhteistyötä toisten maiden kanssa – niin hyvinä kuin pahoina päivinä?

Noilla päätöksillä vahvistetaan tai särjetään nuorten sukupolvien luottamus yhteiskuntaamme. Hyvä on muistaa, että tekemättä jättäminen on päätös sekin.  

Tulkoon vain ensi kevään vaaleista Nato-vaalit. Kunhan pidämme mielessä, keiden elämästä silloinkin teemme päätöksiä. Kylmä fakta kun on, että nykyiset kaksikymppiset elävät tässä maassa paljon pidempään kuin me vanhemmat. Me tilaamme ja syömme parhaat päältä, heille jää meidän valitsemamme annos ja laskun maksaminen. 

Millaisia lauluja näiden vuosien nuoret kirjoittavat myöhemmin? Päättäjien kannattaa ajatella sitä nyt.

Anna Munsterhjelm

Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja.

Katso myös