Minulla, Kuopion kouluhyökkääjällä ja 25 prosentilla 8.-9. luokkalaisista on jotain yhteistä: olemme kaikki koulukiusattuja. Kun olin itse peruskoulussa, oli arkipäivää joutua liikunnan tunnilla maalivahdiksi, koska silloin “pallo ei varmasti mahdu maaliin” tai kuulla itsestään nimittelyä milloin läskiksi, milloin hikeksi tai oikeastaan miksi vain riippuen siitä, mitä siinä hetkessä tein, sanoin tai pidin päälläni. Oli arkipäivää, että jäin porukoiden ulkopuolelle ja minusta leviteltiin perättömiä juttuja koulun käytävillä, joista osaa tietoisesti välttelin oman turvallisuuteni vuoksi.
Uusimman kouluterveyskyselyn mukaan lähes 25 % nuorista 8.-9. luokalla on kokenut kiusaamista viimeisen lukukauden aikana. Karkeasti laskettuna se tarkoittaa noin 28 000 kiusattua nuorta viimeisen puolen vuoden aikana. Lisäksi jopa 9,1 % kokee, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää, jolle voi luottamuksellisesti kertoa omista asioista. Itselle jokainen näistä luvuista tuntuu liian paljolta, sillä en toivoisi kenenkään kokevan sitä samaa, jonka läpi itse olen kahlannut.
On väärin ajatella, että olisi normaalia tulla koulukiusatuksi, sillä “niin on aina ollut” ja “kyllä se kuitenkin joskus loppuu”. Vaikka kiusaaminen ei olisi edes viikoittaista, se jättää kiusattuun jäljet, joilla on vaikutusta myöhemminkin elämän eri osa-alueilla. Itsestä syntyvää epävarmuutta ei itketä vain silloin, kun joku loukkaa. Se aiheuttaa pelkoa ulkopuolelle jäämisestä, kun tutustuu uusiin ihmisiin, pyrkii eteenpäin uralla tai näkee somesta, miten muilla on kivaa itsensä istuessa yksin kotona.
Nuorisotyön tulee olla se paikka, jossa jokainen nuori voi tuntea kuuluvansa porukkaan. Tarjota mielekkäitä kokemuksia ja mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta myös kertoa huolensa ja tukeutua turvalliseen aikuiseen. Itse olen ikuisesti kiitollinen niin silloisen nuorisovaltuustomme ohjaajalle, seurakuntani nuorisopapille ja nuorisotyöntekijöille että lippukuntani johtajille siitä, että he ovat tarjonneet minulle näitä asioita. He ovat saaneet minut kokemaan oloni merkitykselliseksi. Epäilemättä he ja monet muut nuorisotyötä tekevät saavat sen tunteen luotua myös muille nuorille niin, että lopulta pelon hetkistä huolimatta nuoret saavat elämäänsä ystäviä, joiden kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi omana itsenään. Se ei ole helppoa tai itsestäänselvää, mutta Elastisen sanoin: “Ystävä sua tarvitaan – ei yksin pärjää kukaan kuitenkaan.”
Anna Enbuske
Kirjoittaja on Allianssin viestinnän tuottaja, joka herkistyy vähän joka kerta kuunnellessaan Antti Tuiskun Blaablaa (En kuule sanaakaan).