Valtiojohdon arvostus mitataan rahan lisäksi vallassa, ja siksi sitä pitäisi jakaa myös kolmannelle sektorille. Ottamalla järjestöt tiiviimmin mukaan poliittiseen valmisteluun saadaan päätöksistä parempia ja prosesseista sujuvampia.
Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE kysyi alkuvuodesta järjestöiltä, kuinka ne kokevat vaikutusmahdollisuutensa ja roolinsa julkisissa päätöksentekoprosesseissa ja niiden valmistelussa. Tiivistettynä: asenteet järjestöjä kohtaan ovat parantuneet, vaikutusmahdollisuuksia pidetään kohtuullisen hyvinä ja valtionrahoitusta tarpeeseen ja odotuksiin nähden riittämättömänä sekä avustuskäytäntöjä tiukentuneina.
Reilun 200 vastaajan otos ei ole sadan tuhannen yhdistyksen maassa kovin kummoinen, mutta yleisen suunnan voi jokainen järjestöissä vaikuttamistyötä tekevä siitä tunnistaa. Kolmannen sektorin tekemää työtä pidetään yhteiskunnalle korvaamattoman arvokkaana ja järjestöille ulkoistetaan mielellään lisää tehtäviä, mutta kun yhteisiä asioita aletaan valmistella ja päättää, jätetään järjestöille yleensä maskotin rooli – se sama, joka varataan usein nuorille.
Me Allianssissa edistämme työksemme nuorten osallisuutta ja nuorten oikeuksia yhteiskunnassa. Siinä on paljon samaa kuin järjestöjen osallistamisessa poliittiseen valmisteluun: molempien tärkeydestä puhutaan mielellään, molemmat jätetään mieluiten toteuttamatta. Äänekkäät järjestöt ovat valtionhallinnon työntekijöille helposti yhtä ärsyttäviä kuin äänekkäät nuoret yhteiskunnassa: ne kyseenalaistavat olemassaolevaa, kysyvät perusteluja, ehdottavat parempaa, peräävät oikeudenmukaisuutta – vaativat siis itselleen osaa siitä vallasta, joka toisilla on.
Molemmissa yhteyksissä viisaimmat vallanpitäjät erottaa aina siitä, että he näkevät nuorten ja järjestöjen asiantuntemuksen olevan yhdenvertaista, kuuluvan ihan samalle viivalle muiden kanssa. He jakavat vastuuta ja valtaa kullekin kykyjen ja halujen mukaisesti. He ymmärtävät, että suurimman vallan saa se, joka jakaa sitä myös muille.
Ei pidä käsittää väärin: en ole kahmimassa päättäjän roolia meille järjestöille. Jokainen järjestöammattilainen tietää ja ymmärtää erinomaisesti, että päätöksiä tekevät viime kädessä demokraattisesti valitut poliitikot, ja että päätösten valmistelusta vastaavat virkavastuulla toimivat virkahenkilöt. Jos sellaiset hommat himottavat, kannattaa pyrkiä eduskuntaan tai valtiolle töihin.
Yhtä erinomaisen selkeää pitäisi kaikille osapuolille olla, että tilanteesta riippumatta päätöksistä tulee parhaita mahdollisia, kun niitä ovat valmistelemassa kulloinkin parhaat asiantuntijat. Kun kyse on ihmisten tai järjestöjen arkeen vaikuttavista päätöksistä, yleensä sitä arkea lähinnä olevat asiantuntijat löytyvät kolmannelta sektorilta. Aika usein meidät silti jätetään sinne, minne lobbarit nimensä alkuperän mukaisesti kuuluvatkin: eteiseen. Ja aika usein siellä “vaikuttaminen” tuntuu tyhjyyteen huutelemiselta.
Koronan aiheuttamat poikkeusolot vaativat nopeasti konkreettisia vastauksia, ja ovat siksi luoneet monta surkuhupaisan hyvää esimerkkiä valmistelijoiden haluttomuudesta osallistaa kolmatta sektoria. Kun esimerkiksi valmistellaan ohjeistusta lasten ja nuorten kesäleirien järjestämisestä poikkeusoloissa, mistä löytyy paras asiantuntemus leiriarjesta ja sen muokkaamisen mahdollisuuksista? Leirejä työkseen ja vapaaehtoistyökseen järjestäviltä järjestöiltä tietenkin. Ketkä kuitenkin valmistelevat linjaukset, eivätkä tarjouksista huolimatta ota apua vastaan? Virkahenkilöt . (Ja samalla kun he niitä keskenään pähkäilevät, on useampi järjestö jo luonut selkeät ohjeistukset omilleen. Ei heillä ole aikaa odottaa sellaisia ohjeita, jotka eivät kuitenkaan anna tarpeellisia vastauksia.)
Tehdään vaan omalla porukalla, niin on helpompaa. Hävettävän tuttu ajatus monelle meistä vaikka talkooporukoista ja harrastuksista. Poliittisia päätöksiä valmisteleva virkahenkilö ei kuitenkaan saisi siihen lankaan langeta. Ei ole kerran eikä kaksi omallakaan urallani, kun virkavalmistelijat ovat koonneet merkittävän työryhmän vain ministeriöiden työntekijöistä, ja keskeiset järjestöedustajat on osattu lisätä listaan vasta ministerin pöydällä. Sellaisesta väliintulosta syntyy myös työryhmään virkahenkilöiden ja järjestöedustajien välille ihan turha jännite, joka hankaloittaa yhteiseen tavoitteeseen pääsemistä.
Kukaan meistä järjestöjohtajista tai -asiantuntijoista ei hingu työryhmiin kokoustamisen ilosta tai statuksen takia. Haluamme työryhmiin, koska pohjaesitykset kirjoitetaan siellä ja koska meillä on sellaista loppukäyttäjän etua ajavaa tietoa, jota virkamiehillä ei ole. Haluamme mukaan, koska meillä on kaikki mahdollisuudet sanoa vapaasti ääneen ne tosiasiat, joihin poliittisesti johdetussa ministeriössä työskentelevä virkamies ei aina veny. Jollei niitä tosiasioita käydä läpi valmisteluvaiheessa, syntyy lopputuloksesta helposti keisarille uusi vaatekappale.
Ja kyllä, meidän tehtävämme on myös sen alastomuuden sanominen ääneen. Tehokkaampaa ja kaikille mieluisampaa olisi kuitenkin tehdä se jo valmistelupöydän ääressä.
Palataan vielä järjestöjen ja nuorten osallisuuden vertaamiseen. Ajattelen, että organisaatio voi toteuttaa nuorten mukaan ottamista kolmella tasolla: kuullaan nuoria, osallistetaan nuoria, otetaan nuoret mukaan tekemään. Järjestöjen ja poliittisen valmistelun maailmassa ensimmäinen voisi tarkoittaa lausunnon pyytämistä, toinen konsulttitoimiston fasilitoiman työpajan järjestämistä ja kolmas tasavertaista työryhmätyöskentelyyn osallistumista.
Keinoista kaksi ensimmäistä vievät aina enemmän kuin tuovat – viskataan ne menemään. Kolmannessa olemme kaikki parhaimmillamme ja siitä on myös lopputulokselle eniten hyötyä – vahvistetaan siis sitä.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja ja KANEn jäsen
Psst! Jos virkahenkilöiden fiksuutta mitataan kolmannen sektorin tarkoituksenmukaisella osallistamisella, fiksuimmat tapaukset löytyvät oman kokemukseni mukaan oikeusministeriöstä. Sieltä kannattaa muidenkin ministeriöiden ja valtion laitosten ottaa mallia.