Kun joku kysyy mitä teen työkseni, en aina oikein osaa vastata. Takeltelen, että sellaista nuorisokasvatusta ja nuorisotyötä, tai siis niinku sen johtamista ja mahdollistamista tai silleen. Kun olen vihdoin selittänyt työni toiminnan, tavoitteet, arvot ja sisällön, tulee mieleeni aina myös se toinen työni: äitiys. Ja se se kuulkaas vasta kovaa hommaa on! Pois alta oksat ja männynkävyt, meillä asuu kolme teiniä! Se tarkoittaa velttoja selkärankoja, alati tyhjää jääkaappia, loputonta narinaa, kitinää, mitä ihmeellisimpiä vaatimuksia, paiskottuja ovia, kettumaista kiroilua, tunnemyrskyjä ja repiviä raivareita.
Kohtaaminen 1
Siinä se tyyppi seisoo edessäni, luo halveksivan katseen, pyörittää silmiään ja sanoo huokaisten: ”voi vee, sä oot just tollanen”. Ja sinä selkärangaton, munaton nahjus, mietin suupielet kiristyneinä. Pystyn kuitenkin pitämään suuni kiinni, kun oikein keskityn. Ohimossani takoo suoni sydämen lyöntieni tahtiin ja lasken hitaasti kymmeneen.
Yritän muistella mitä kaikkea näistä pirun teineistä Sinkkonen ja Cacciatore kertoivatkaan, mutta ajatuksissani ympyrää kulkevat ainoastaan tunteet ja järki. Tiedän, että teinin otsalohko on kehittymätön ja itsekkyys vallitseva luonteenpiirre. Silti ottaa koville. Miten voi olla, että vielä muutama vuosi sitten tyyppi katsoi kainalossani piirrettyjä, parasta ruokaa oli äidin tekemä makaronilaatikko, halauksia ja tykkäämisiä vaihdettiin sanoin sekä teoin ja vaatteiksi kävivät Prismasta ostetut verkkarit? Ja nyt kaikki on aikalailla päinvastoin.
Tyyppiä näkyy perheen yhteisissä tiloissa ainoastaan silloin, kun on puutetta rahasta, ruoasta tai puhtaista vaatteista. Yhteisestä ajasta lähekkäin voin ainoastaan nähdä unia. Yksiin (merkki)farkuihin saa helposti uppoamaan 150 euroa.
Kohtaaminen 2
Sama tyyppi laittaa varovaisen viestin koulun alkamispäivän aamuna omasta huoneestaan ja kysyy ”oisko jotain kynähommaa”. Mietin hetken, että missäs nyt mennään ja mikä on kynähomma. Tyydyn vastaamaan ”joo, on kaikkea kynähommaa. Hae kirjoituspöydän laatikosta”. Vastaukseksi saan ”kiitti ”. Leijun lopun päivää. Sydänhymiö teiniltä. En kestä! Olen jälleen rakastettu.
Kohtaaminen 3
On päiviä, jolloin kaikkinainen keskustelu teinin kanssa on todella vaikeaa. Yhteyttä ei tunnu syntyvän, ei sitten millään. Prisman parkkipaikka. Kevät. Lumet ovat sulaneet, hiekkaa ja pölyä on kaikkialla. Väkeä on paljon liikkeellä. Minä: Älä raahaa niitä jalkojas tollai. Tyyppi: Ai millai? Minä: No sillai, että hiekka pöllyää. Tyyppi: Miks? Minä: No siks kun mä sanon. Ja koska sitä pölyä menee silmiin ja suuhun. Tyyppi: Ei mun tarvi sua totella. Minä: No tarviipas. Tyyppi: Ai miks? Minä: No koska mä oon sun äiti ja sä oot vielä lapsi, niin siks. Tyyppi (edelleen potkien hiekkaa): Jos mä haluun, niin kyllä mä saan kävellä tällai (liioittelee kävelyään). Minä: On se nyt kumma, ettei mene jakeluun. Voitko ystävällisesti lopettaa? Muut ihmiset jo tuijottaa. Tyyppi: Mitä sitten? Haittaaks se sua? Minä: No haittaa todellakin. Tyyppi: No ei oo mun ongelma.
Kohtaaminen 4
Vanhempainvartti luokassa. Tyyppi istuu selkä suorassa, katsoo tyynesti eteensä. Kännykkä ei ole kädessä, jalat eivät naputa lattiaan. Ilme on eloisa, jopa leikkisä. Opettaja istuu meitä vastapäätä ja kysyy miten on mennyt, ja että mitenkäs kotona. Minä siinä yritän siloitella tilannetta, että kaikillahan tässä vähän hankalaa on, kun on teini-ikää, kapinaa, itsenäistymistä ja sen sellaista. Että hermo meinaa kaikilla mennä, mutta eiköhän tämä tästä, apuja on saatu. Opettaja hymyilee, katsoo minua silmät tuikkien ja toteaa: ”Mutta tämä tyyppihän on aivan priimakamaa. Koulussa se on aina auttamassa muita, tuo positiivisuudellaan luokkaan hyvää mieltä, on oma-aloitteinen, ahkera ja ehdottoman luotettava. Numerot ovat pelkkiä ysejä ja kymppejä. Että eihän tässä mitään hätää ole”. Käännyn ympäri, etsin piilokameraa. Ei löydy. Koulunumerot toki tiesinkin, mutta että ihan vallan oma-aloitteinen ja ahkera! Minun tyyppini, tuo laiskimus! Talletan opettajan sanat muistiini, ja hypistelen niitä pitkin työpäivää.
Yksi teinien äitinä olemisen huippuhetkistä on tilanne, jolloin olen oikeassa. Siis myös teinien mielestä. Olin nimittäin jankuttanut päivätolkulla, että reenikassi pitäisi purkaa, likaiset varusteet laittaa pyykkikoriin ja puoliksi syödyt eväät heittää roskiin. Mitään ei ollut tapahtunut. Kesäloman jälkeen tuli aika ottaa kassi uudelleen käyttöön. Sinne oli muuttanut sokerimuurahaispesä.
Vaikka olen ammatiltani kolmen nuorisotyön tutkinnon pitkän linjan ammattilainen, olen äitiydessä silti aina ihan yhtä pihalla ja rikki. Tilanteet ovat todellisuutta kodeissa, nuorisokeskuksissa, kaduilla, luokissa, lastensuojelulaitoksissa. Missä ikinä nuorisotyötä tehdäänkään. Nuoret ovat samanlaisia kaikkialla, erilaisilla mausteilla vain.
Teinin tunne-elämä ja muukin elämä on rankkaa ja vaatii voimia, tukea ja kannustusta. Se on meidän äitien, isien, nuoriso-ohjaajien ja kaikkien nuorisotyön ammattilaisten tehtävä ja vastuu. Helppoa se tehtävä ei ole, mutta välttämätöntä kyllä. Toivon ja toivotan kaikille nuorten parissa toimiville pitkää pinnaa, positiivista otetta kohtaamisiin sekä uskoa ja luottamusta siihen, että jokaisessa nuoressa on paljon hyvää.
Hyvää Nuorisotyön viikkoa!
Tiina-Liisa Vehkalahti
Kirjoittaja työskentelee johtavana koordinaattorina Tampereen kaupungin nuorisopalveluissa. Hän tekee vapaaehtoistyötä lastensa urheiluseuroissa ja rakastaa koiria, metsää, mökkeilyä ja matkustamista. Oman nuorisotyönsä kasvualustana hänellä on toiminut partio.
Voit kommentoida ja keskustella blogikirjoituksesta Allianssin Facebook-sivulla.
Kirjoitus on osa Nuorisotyön viikon blogikirjoitussarjaa. Viikkoa vietetään 8.-14.10.2018. Lisätietoja osoitteesta alli.fi/nuorisotyonviikko