Viime viikolla Emmi Nuorgam laittoi itsestään kuvan Instagramiin häshtägillä mielenterveyspotilas. Joku oli käyttänyt internetissä toisesta termiä “mielenterveyspotilaan näköinen” sillä tavalla negatiivisessa mielessä, ja Emmi Nuorgam haastoi ihmisiä näyttämään miltä mielenterveyspotilaat oikeasti näyttävät. Tavallisilta ihmisiltä. Great minds think alike ja niin edelleen, sillä olin suunnitellut jo pidempään tämän blogin kirjoittamista samalla ajatuksella.
Sillä tämän blogin kuvassa tuossa ylhäällä näet mielenterveyspotilaan, minut.
Mie oon klassinen esimerkki touhukkaasta ja kiltistä tytöstä joka on tottunut tekemään, menemään ja suoriutumaan aina hyvin. Sellaisesta, joka on jo aktiivisena lukiolaisena lobannut eduskuntavaaliehdokkaita mielenterveyspalveluiden tärkeydestä, mutta ei itse voinut kuvitellakaan tarvitsevansa apua, vaikka ei pystynyt päiviin poistumaan kotoa.
Muutama vuosi sitten uuvuin vakavasti ja sairastuin masennukseen. Olin väsyneempi ja ahdistuneempi kuin koskaan, mutta masennus ei käynyt miulla mielessäkään – miehän pystyin kaikkeen ja selvisin kaikesta itsekseni! Miun ajatuksissa tapoja olla masentunut oli vain yksi, eikä se vastannut sitä miltä miusta tuntui. Miullahan oli myös hyviä päiviä, eikä iloisuus ja sosiaalisuus kuulunut miun mielestä masennuksen kanssa samaan lauseeseen, eikä masennus miun omakuvaan.
En ole ainut jolla on ollut, tai on, vääristynyt, kapea kuva masennuksesta, koska sellainen kuva meille on annettu. Yleisen stereotypian mukaan masentunut ihminen on kokenut jotain traumaattista ja on jatkuvasti alakuloinen, eristäytyvä ja itsetuhoinen. Masentunut ihminen ei ainakaan näytä koskaan iloiselta, vaan synkältä ja itkuiselta. Järkyttävillä tarinoilla saa paremmin huomiota tärkeälle asialle, mutta ne rajaavat mielenterveyden kirjavat ilmenemismuodot kuvan ulkopuolelle. Mielenterveysongelmiin liittyy edelleen kova stigma, mielenterveyskuntoutujia jopa pelätään, kynnys avun hankkimiseksi on suuri ja rajoittunut mielikuvamme masennuksesta hidastaa hoitoon pyrkimistä entisestään.
Huoli mielenterveyspalveluiden resursseista on yleinen, mutta sen lisäksi on tärkeää puhua mielenterveydestä ja sen moninaisuudesta. Vain normalisoivalla puheella mielenterveydestä saadaan hälvennettyä mielenterveyskuntoutujiin liittyvää negatiivista leimaa ja madallettua kynnystä avun piiriin hakeutumiseen. Normalisoiva puhe ei maksa mitään, vaan meistä jokainen voi tehdä sitä ihan ilmaiseksi.
Niin kouluissa, nuorisotyössä, työpaikoilla kuin muissakin yhteisöissä tarvitaan avointa keskustelua mielenterveydestä. Tarvitsemme enemmän tarinoita kaikenlaisista mielenterveysongelmista eri vakavuusasteineen sekä avoimen keskustelukulttuurin, jossa psyykkisiin ongelmiin suhtaudutaan yhtä ennakkoluulottomasti kuin fyysisiinkin. Täytyy pyrkiä keskusteluympäristöön, jossa diagnooseista huolimatta kenenkään ei tarvitse hävetä tai pelätä stigmaa, vähättelyä tai heikkona kohtelemista.
Mielenterveyden häiriöiden laajaa kirjoa ja erilaisia ilmenemismuotoja ei saa unohtaa. Erilaisia tapoja olla mielenterveyspotilas on yhtä paljon kuin mielenterveyspotilaita, ja meitä on muuten paljon.
Riikka Tähkävuori
Kirjoittaja on Allianssin viestinnän tuottaja, joka oli vielä vuosi sitten lähes täysin työkyvytön masennuksen vuoksi. Edelleen kuntoutuva mieli asettaa haasteita päivittäin, ja saikkupäivät ahdistuksen vuoksi hävettävät, vaikkei pitäisi.