Vierailin juuri Reykjavikissa tutustumassa Islannin malliin. Pienessä saarivaltiossa ravaa nyt paljon väkeä, kun kaikki haluavat kuulla, miten Islannin ihme toteutettiin. Kolmessa vuosikymmenessä Euroopan huonoiten voivista nuorista on tullut parhaiten voivia. Myös Suomessa mallista ollaan kiinnostuttu niin paljon, että se on kirjattu hallitusohjelmaamme asti. Mitä Suomi voi oppia Islannista?
1. Tietoperustaisuus
Ensinnäkin Islannin malli perustuu vahvasti tutkimukseen. Suurin ongelma, johon haluttiin Islannissa ratkaisuja, oli nuorten juopottelu ja kaduilla hengailu. 1990-luvulla aloitettu ohjelma on vähentänyt alkoholia humalahakuisesti käyttävien nuorten määrää 42 prosentista viiteen prosenttiin. Tutkimuksissa selvisi, että nuorten ongelmallista päihteiden käyttöä voidaan hillitä pitämällä nuoret aktiivisina harrastusten parissa. Myös raitis kaveripiiri ja vanhempien kanssa vietetty aika vähentävät alkoholinkäyttöä. Nuorten hyvinvointitutkimuksia järjestetään Islannissa säännöllisesti ja alueittain – pyrkien tasoittamaan myös eri asuinalueitten välisiä eroja.
Suomen ei tule kopioida samaa mallia suoraan Islannista, koska ongelmat, joihin halutaan löytää ratkaisuja, eivät ole identtiset. Suomen suurimpina ongelmina voidaan nähdä nuorten syrjäytyminen, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat. Myös meidän tulee tehdä tarkkaa alueellista tutkimusta ongelmien esiintyvyydestä ja hakea tietoperustaiset ratkaisut näihin ongelmiin.
2. Vapaa-ajan kortti
Islannissa on panostettu rahallisesti nuorten vapaa-aikaan todella paljon. Urheilu- ja kulttuuriharrastuksiin käyvä kortti antaa tällä hetkellä 452 euroa harrastustukea vuodessa nuorta kohti. Sen avulla vanhemmat rekisteröityvät nettiportaaliin, jossa he ilmoittavat lapsensa harrastuksiin. Edullisempia harrastuksia saa kortilla useamman vuoteen, kalliimmista ylimenevän osan maksavat perheet itse. Mallissa jokaisella lapsella ja nuorella on varaa ainakin yhteen mielekkääseen harrastukseen. Ehdot portaaliin pääsevälle harrastukselle ovat melko tiukat. Järjestäjän tulee olla virallisesti hyväksytty taho, jonka kurssi kestää vähintään 10 viikkoa ja jolla on koulutettu, täysi-ikäinen ohjaaja. Bussit kuljettavat lapset ja nuoret koulusta harrastuksiin ja harrastukset päättyvät viimeistään alkuiltaan. Näin perheille jää enemmän iltaisin aikaa yhdessä ololle.
Myös Suomessa olisi kiinnostavaa nähdä, mitä “raha seuraa nuorta” -periaate tekisi harrastusmahdollisuuksille. Tällä hetkellä seurat ja muut toimijat saavat vuosittaista tukea toimintaansa, mikä ei välttämättä pakota niitä kuulemaan nuorten toiveita sisällöistä. Kun tuki myönnetään suoraan nuorille, jotka tuovat rahan mukanaan seuraan tai muuhun harrastuksen järjestävään tahoon, se luo harrastuksenjärjestäjälle suuremman kannusteen tehdä toiminnasta nuoria houkuttelevaa. Erilaisia harrastusseteleitä ja -passeja onkin jo muutamissa Suomen kunnissa kokeilussa. Isompi muutos vaatisi selvää panostusta valtion taholta, jotta jokaisessa kunnassa olisi yhtäläisen mahdollisuudet toteuttaa lapsille harrastuksia.
3. Kokonaisvaltainen ote
Helposti Islannin mallista puhuttaessa keskustelu jää vain nuorten harrastustakuuseen. Vapaa-ajan kortti onkin iso osa ohjelmaa, mutta ei suinkaan kaikki. On paljon toimia, joita voidaan toteuttaa muuttamalla kulttuuria ja parantamalla kodin, koulun ja viranomaisten yhteistyötä. Islannissa esimerkiksi vanhemmat kirjoittavat sitoumuksen, joka luo raamit hyvälle vanhemmuudelle. He esimerkiksi lupaavat, että nuorille ei osteta alkoholia ja nämä eivät saa pitää bileitä ilman vanhempien valvontaa. Kodit myös sitoutuvat kaikille yhteisiin kotiintuloaikoihin ja käyvät aktiivisesti vanhempainilloissa. Myös nuorisotiloilta pidetään puhelimitse tiivistä yhteyttä nuorten vanhempiin ja tieto viranomaisten välillä liikkuu joustavasti.
Kaikki Islannin mallin toimista eivät siis vaadi isoa rahaa, vaan asenne- ja toimintakulttuurin muutosta. Kotiintuloajat jakavat voimakkaasti mielipiteitä Suomessa, mutta jonkinlaiset yhdessä sovitut pelisäännöt vanhemmuudelle eivät varmasti olisi pahitteeksi meilläkään.
4. Päättäjien sitouttaminen
Islannissa koko yhteiskunta seisoo vahvasti sen takana, että nuoriin panostaminen on tulevaisuuteen panostamista. Nuorisosektorille käytetty raha on verrokkimaita suurempi ja esimerkiksi vapaa-ajan kortin budjetti on ohjelman myötä vuosittain kasvanut, ei vähentynyt. Islannissa malliin ei ole suhtauduttu yksittäisenä hallituskauden mittaisena hankkeena, vaan se on vaatinut päättäjiltä usean vuosikymmenen kestänyttä sitoutumista nuorten hyvinvoinnin parantamiseen. Suomessa tähän on alettu pääsemään puheiden tasolla, mutta käytännön resursseja jakaessa emme ole vielä lähelläkään vastaavaa tilannetta.
Lopuksi
Haluamme yhdessä nuorisoalan toimijoiden kanssa olla kehittämässä Islannin mallista Suomen nuorten mallia. Tähtäimen on oltava vuosikymmenten päässä ja kirkkaana. Voimme esimerkiksi tavoitella, että vuonna 2017 syntynyt ikäluokka on aikuistuttuaan meidän mallillamme Suomen tervein ikäluokka. Kutsumme kaikki aiheesta kiinnostuneet Allianssi-talolle keskustelemaan Suomen mallista ja nuorten harrastustakuusta 27.11. klo 12-13.30.
Janika Takatalo
Kirjoittaja on Allianssin kansainvälisen vaikuttamisen asiantuntija.