Kävin viime syksynä puhumassa vanhalla lukiollani ja kysyin opiskelijoilta, mitä he kuvittelisivat tapahtuvan aktiiviselle opiskelijalle lukion jälkeen. Nuorelle, jonka kurssien keskiarvo on lukiossa oli lähemmäs yhdeksän. Nuorelle, joka selviytyi ylioppilaskirjoituksista EEMMM-suoralla. Kun vastausvaihtoehtona oli suoraan lukiosta yliopistoon pääseminen, lähes koko kuuntelemassa ollut luokka nosti kätensä ylös. Toisin kävi todellisuudessa.
Se nuori olin aikoinani minä, ja uskaltaisin väittää, että sellaisia on myös aika moni muu minun lisäkseni – joka vuosi.
En usko, että hirveän moni kaikista kouluaikojeni tutuista tai opettajista olisi ajatellut, etten vielä olisi opiskelemassa. Kukaan ei nähnyt sitä lukiossa vaihtoehtona, eikä lukion opinto-ohjaajanikaan pitänyt sitä mahdollisena skenaariona tulevaisuudestani. Ainoa vaihtoehto oli yliopisto, eikä kukaan sanonut lukiossani ääneen, että välivuosi tai -vuodetkaan ei ole maailmanloppu. Olisipa joku sen uskaltanut sanoa.
”Kyllä minä pärjään” -yhteiskunnassa oman epäonnistumisen myöntäminen ja käsitteleminen ei ole itsestäänselvyys. Itse putosin unelmineni abikeväänä korkealta alas, kun tajusin, ettei oma yli 10 vuoden haaveala olekaan oikea ja välivuosi on väistämätön. Auttavia palveluita löytyisi varmasti useita, mutta olisinko sellaista käyttävänä täysi luuseri? Koska kyllähän ihmisen täytyisi pärjätä ja tietää, mitä tulevaisuudessaan tekee. Mennä eteenpäin ja onnistua. Fakta on, että pettyminen aina uudestaan ja uudestaan yhteishaun tulosten tullessa ei helpotu vuosi vuodelta. Aina mätkähdetään alas samalla tavalla, vaikka kuinka olisi varautunut, eikä pitäisi sisäänpääsyä itsestäänselvyytenä.
Liian harva puhuu ja tunnistaa sitä ongelmaa, että yhteiskunta tuuttaa nuorta reilut 10 vuotta opintoputkea pitkin, ja kun sen liukuu loppuun, kukaan ei ole enää ottamassa vastaan, jos ei jatka putkesta toiseen tai pääse suoraan työelämään. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu sitten, jos ei pääse opiskelemaan ja harva osaa suunnitella, mitä sitten tapahtuu, jos edessä ei ole esimerkiksi intti, aupair-hommat tai meditaatiomatka Intiaan. Sitä on yhtäkkiä aika tyhjän päällä. Amiksen käyneellä turvana on ammattitutkinto, jonka avulla töiden saaminen on helpompaa – tai ainakin oman osaamisen osoittaminen työelämässä on helpompaa.
On ollut voittajan valinta, että jo lukiossa ja sen jälkeen olen tehnyt paljon vapaaehtoistöitä. Oma järjestötaustani on partiossa, jossa tekemistä löytyy monipuolisesti kiinnostuksen mukaan myös useimmin tunnetun viikoittaisen lastenryhmän johtamisen lisäksi. Tuhansien järjestöjen maana jokaiselle käsiparille löytyy varmasti niitä kaipaava järjestö, jossa omaa osaamista voi kartuttaa haluamaansa suuntaan myös non-formaalilla oppimisella. Mielekkäiden, kiinnostavien ja itseään kehittävien juttujen tekeminen vapaa-ajallaan on nykyään kultaakin kalliimpaa pääomaa, jota kannustin myös vanhan lukioni opiskelijoita kartuttamaan.
Monet kysyy automaattisesti ikäiseltäni, mitä opiskelen tai olen opiskellut. Kun vastaan, etten lukion jälkeen mitään, tilanne muuttuu useimmiten vaikeaksi – sitä se ainakin minulle on. En ole opiskellut siksi, etten olisi tahtonut, vaan siksi, ettei sisäänpääseminen ole helppoa. Se on yleisesti tiedossa oleva asia, mutta silti ympärillä olevien ihmisten lähtöoletus on opiskelu – vaikka 72 % ylioppilaista ei valmistumisvuonnaan jatka korkeakouluun, ja meistä kolme vuotta sitten valmistuneista edelleen 26 % on ilman korkeakoulupaikkaa*. Kun yhteiskunta ja muut ihmiset sekä mallin mieleen iskostanut nuori ajattelee, että korkeakouluun on päästävä, voiko sinne pääsemätön ajatella muuta kuin epäonnistumista?
Kun epäonnistuu tarpeeksi monta kertaa, on helpompi luovuttaa. Siinä vaiheessa ollaan liian helpon syrjäytymisriskin ytimessä.
Olen sinänsä etuoikeutettu, että vapaaehtoistyöni on johtanut työhön, jonka parissa viihdyn ja on ylipäätään sellaisia, joita oikeasti haluan tehdä. Olisi helppo tuudittautua vakituiseen työsopimukseen, mutta korkeakouluttautumattomuus tarkoittaa liian usein nykyisessä yhteiskunnassa estettä elämässä etenemiselle. Siksi edessä on taas hakukevät ja epävarmuus tulevasta:
Miten tuleva todistusvalinnan painotus vaikuttaa sisäänpääsyyni? Mitä jos en tänäkään vuonna pääse sisälle? Onko yrittäminen täysin turhaa? Pitäisikö pelata varman päälle ja hakeakin jonnekin ”helpompaan kohteeseen” – ihan vaikka ei kiinnostaisikaan, kunhan pääsisi opiskelemaan?
Nuorella on vaihtoehtoina joko yrittäminen tai luovuttaminen. Vaatii korkeaa tahtoa ja ympäristön tukea, että nuori valitsee yrittämisen. Siksi toivoisin, että jokaisen nuoren ympärillä olevat ihmiset – kaverit, perhe, nuorisotyöntekijät, työyhteisö, you name it – kannustaisivat, eivät painostaisi. Kuuntelisivat, eivät olettaisi. Ymmärtäisivät, eivät kyseenalaistaisi. Ottaisi sellaisen yhteisen taisteluasenteen, että me ollaan kaikki tässä yhdessä tekemässä kaikkemme nuorten unelmien eteen. Ja ennen kaikkea kertoisi nuorelle, että on kuuntelemassa ja tukemassa myös niinä hetkinä, kun nuoren tekisi mieli luovuttaa ja tuntuu, että seinät kaatuu päälle, kun tulevaisuus on niin epävarmaa.
Oman suunnan löytäminen voi olla haastavaa, eikä tie unelmaan ole aina suorin ja selkein. Siksi kokeilulle ja etsimiselle tulee antaa tilaa ja sellainen turvallinen ympäristö, jossa nuori ei tunne olevansa ihan täysi nolla, jos ei onnistukkaan – oli yritys sitten ensimmäinen, kolmas tai kuuluisa n:nnes.
Anna Enbuske
Kirjoittaja on 21-vuotias Allianssin viestinnän tuottaja, joka näkee itsensä tulevaisuudessa joka toinen päivä valtiotieteellisen punaisissa haalareissa ja joka toinen päivä haluaisi luovuttaa loputtomilta tuntuvien pääsykoekeväiden suhteen.
* Lähde: Tilastokeskuksen koulutukseen hakeutumisen tilastot