Kirkkohallituksen johtaja Jarmo Kokkosen ja nuorisoalan kattojärjestön toiminnanjohtaja Anna Munsterhjelmin dialogisaarna NUORI2023-tapahtuman Apulanta-messussa 18.4.2023.
JK: Hyvät työtoverit, tässä kuvassa on Viktoriia. Hän leikkii saippuakuplilla Harkovassa metrotunnelissa, jossa hän on muiden mukana suojassa Venäjän pommituksilta. Yksi kuva kertoo ristiriitaisella ja voimakkaalla tavalla yhtäältä siitä pimeydestä, joka maailmassamme on totta; toisaalta kuva kertoo valosta ja toivosta kaikkien pimeyksien reunoilla. Valot pimeyksien reunoilla ovat ehkä harvassa, mutta kuitenkin olemassa.
Leikkiin keskittyvä lapsi kaiken pimeyden äärellä on muistutus asioista, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä. Maailman kaikkien lasten ja nuorten tavoin myös Viktoriialla on oikeus leikkiin ja iloon; eikä mikään sota, vääryys tai muu pimeys voi riistää häneltä ja maailman kaikilta lapsilta tätä oikeutta. Jokaisen aikuisen ikiaikainen tehtävä on asettaa lapsi ja nuori kaiken keskelle, ja katsoa lapsen edun näkökulmasta kaikkea sitä, mitä maailmassa tapahtuu. Jeesus asetti lapsen aikuisten keskelle esikuvaksi ja oikean elämänasenteen malliksi. Heidän kaltaisten on taivasten valtakunta.
YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa kaikkia jäsenmaita tarkastelemaan ihmisten elämää lapsen edun näkökulmasta. Tänään meidän maailmassa ja meidän maassamme tämä on erityisen tärkeää. Nuorisotyön ydin tekijöistä tai organisaatioista riippumatta on sama: lapsen ja nuoren hyvän edistäminen.
AM: Kuva Viktoriiasta leikkimässä yksin hämärässä luolassa tuo mieleen myös ne poikkeusolot, joissa vielä hetki sitten Suomessakin elimme. Silloin ulkopuolella ei riehunut tappava sota, vaan tuntematon virus, jonka pelkäsimme olevan tappava. Silloin me suomalaiset saimme kehuja siitä, kuinka pidimme päämme kylmänä ja teimme ripeitä päätöksiä suojellaksemme elämää.
Elämän suojeleminen – mahtoikohan siltä tuntua teinistä, joka erotettiin kavereistaan ja harrastuksistaan, suljettiin kotiinsa etäopintoihin useaksi vuodeksi? Tai nuoresta, joka oli juuri astumassa uuteen odotettuun vaiheeseen, niihin vuosiin, joina mekin olemme tehneet loppuelämäämme ehkä eniten muovaavia valintoja ihmissuhteissa, uralla, asuinpaikassa. Suojelimmeko silloin heidän elämäänsä – sitä silloista hetkeä elämässä tai tulevaa elämää? Kuinka paljon veimme heiltä mahdollisuuksia kasvaa onnellisina aikuisuuteen?
Vastausta emme vielä tiedä, mutta yksi on varmaa: pandemia osoitti nuorten paikan yhteiskunnassa, eikä se ole keskellä tai edessä. Kun meidät pakotettiin huonoina aikoina valitsemaan, emme valinneet lasten ja nuorten etua, vaikka olemme siihen hyvinä aikoina sitoutuneet.
JK: Näin ei maassamme tehty, mutta nuorisotyössä tiedämme, että mitään pysyvää hyvää ei synny ilman lasten ja nuorten aitoa osallisuutta. Työ lasten ja nuorten parissa on tavallisimmin pysähtymistä yhden ihmisen kohdalle; levollisesti ja kiireettömästi. Te kasvatuksen työntekijät olette hyvien kohtaamisten ammattilaisia. Lapset ja nuoret tarvitsemme mukaan myös sellaisen rauhan rakentamiseen, josta Jeesus puhuu evankeliumitekstissä. Hän ilmestyi opetuslastensa keskelle ja sanoi: ”Rauha teille”. Hänen viestinsä on edelleen tänä päivänä sama rauhan sanoma. Monien pimeyksien ja rauhattomuuksien maailmassa rauhaa on sitkeästi vaalittava ja siihen on uskottava.
Rauhan viesti on yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Toisissa maissa ja kulttuureissa toteutuva rauha koskettaa myös meitä, aivan samoin kuin rauhan toteuttaminen on tehtävämme meidän lähisuhteissa, työyhteisöissä, meidän maassamme. Maailmamme on yhteinen ja rauha kuuluu jokaiselle. Rauhan hyväksi eläminen lähtee viime kädessä oman sisimmän rauhasta käsin. Valoja pimeyksien reunoilla ovat he, jotka elävät ja tekevät työtään sisimpänsä levosta käsin. Sitä meidän kaikkien kannattaa tavoitella.
AM: Me nuorten ja lasten kanssa toimivat puhumme usein toivon tärkeydestä, ja siitä puhuivat myös monet poliitikot tänä vaalikeväänä. Mitä pidemmiksi ja syvemmiksi tämä nyt elämämme kriisien aika kasvaa, sitä kiukkuisemmin olen alkanut ajatella, että toivo ei enää riitä.
Toivo on valo pimeyden reunalla, välähdys paremmasta huomisesta, mutta pelkkä tieto sen olemassaolosta ei riitä loputtomiin, ei etenkään sellaiselle nuorelle, joka ei ole vielä koskaan nähnyt, mitä se parempi on. Tarvitaan myös luottamusta. Tarvitaan luottoa siihen, että valon luo vie silta, joka kantaa eikä lopu kesken.
Toivoa luodaan sanoilla, mutta luottamukseen tarvitaan tekoja. Ajattelen, että tämä on jokaisen aikuisen, mutta etenkin tänä keväänä valittujen päättäjien tärkein tehtävä: miten luomme nuorille luottamusta siihen, että sinulle, meille ja maailmalle käy hyvin. Miten sen osoitamme tulevassa hallitusohjelmassa ja valtion budjeteissa? Uskallammeko sanoa ääneen: vaikka kaikilta muilta jouduttaisiin leikkaamaan, lapsilta ja nuorilta ei leikata?
JK: Toissapäivänä sain pitää sylissäni ensimmäistä lastenlastani. Se oli iso onnen ja täyttymyksen hetki. Toivon ja rukoilen, että tämä pieni tyttö saisi varttua maailmassa, jossa toivo on todellisuutta, jossa ihmiset pitävät huolta toisistaan ja luomakunnasta; maailmassa, jossa sitoudutaan rauhaan ja rakkauteen. Pieni lapsi on itsessään täydellinen ja riittävä, ympäröivä maailma on keskeneräinen ja ristiriitoja täynnä. Jokainen lapsi ja nuori on siksi meille sekä lahja että tehtävä.
AM: Lapset ja nuoret tarvitsevat valoja pimeyksien reunoille, ja meidän aikuisten tehtävä on varmistaa, että niitä on. Että jokaiselle lapselle ja nuorelle taustasta riippumatta löytyy iloa ja valoa; lämmittävä, luokseen kutsuva nuotio ja kaikki mahdollisuudet näyttävä, turvallista polkua valaiseva majakka. Vähintään yhtä tärkeää meidän aikuisten ja päättäjien on muistaa, että meille itsellemme, koko maailmalle, lapset ja nuoret ovat kirkkain valo pimeyden keskellä.
Mietin, mitä kuvassa näkyvän Viktoriian vanhemmat ja muut lähellä olevat aikuiset ajattelevat, kun he laittavat lastaan nukkumaan pommisuojassa, kun he halaavat häntä lähtiessään rintamalle, kun heidän hermojaan kiristää jatkuva paine, epävarmuus ja epätietoisuus, ehkä lapsen kiukuttelukin. Luulen, että he ajattelevat aivan samaa kuin minä ja me täällä turvallisessa Suomessakin ajattelemme hetkinä, kun kuormaa tuntuu olevan liikaa ja me itse liian vähän. Samaa kuin itse ajattelin lähtiessäni tänne Jyväskylään, jättäessäni nukkuvan kaksivuotiaan toisten hoitoon ja tietäessäni, että meillä molemmilla tulee ikävä.
Katsomme lasta, omiamme tai lähellä olevia ja ajattelemme, että onneksi olet sinä, sinun takiasi teen työtäni, sinun takiasi minä jaksan ja sinun takiasi syvimmässäkin surussa on ilo, mustimmassakin pimeydessä valo.
