Muistatko paljon käytetyn piirroksen, jossa kolme erimittaista hahmoa yrittää nähdä korkean aidan yli? Kun kaikille annetaan yksi laatikko, jonka päällä seistä, pisin ja keskikokoinen pääsevät vaivatta seuraamaan aidan takana käytävää pallopeliä, lyhyin joutuu edelleen tuijottamaan aidan lautoja. Kun taas pätkälle annetaan kaksi laatikkoa, keskimittaiselle yksi ja pitkälle ei mitään, kaikkien silmät nousevat samalle korkeudelle ja peli avautuu jokaiselle.
Kuvalla halutaan yleensä symboloida mahdollisuuksien tasa-arvon takaamista heikommassa asemassa oleville vähemmistöille. Nyt muita korkeampaa laatikkokasaa tarvittaisiin kokonaisen ikäluokan alle – sille nuorten sukupolvelle, joka on ottanut koronapandemiassa kovimmat iskut vastaan ja jota ilman ei meillä muillakaan ole tulevaisuutta.
Ainakaan ei kannata linjata, että otetaan jotain pois niiltä, jotka varmasti äänestävät ja annetaan niille, jotka vähiten todennäköisesti äänestävät. Vai kannattaisiko sittenkin?
”Me kaikki tiedämme, mitä politiikassa pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, kuinka tulla valituksi uudelleen sen jälkeen.”
Eduskuntavaaleihin on enää kymmenen kuukautta, ja Euroopan komission entisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin nimiin kirjattu laki takoo taas monen istuvan kansanedustajan ja puoluevirkailijan takaraivossa. Mitä aihetta ei kannata nyt sörkkiä, jottei hermostuta äänestäjiä enää ennen vaaleja? Mistä vaalikampanjoissa kannattaa puhua ja mistä ei, jotta mahdollisimman moni potentiaalinen äänestäjä lämpenisi ja mahdollisimman harva ärsyyntyisi?
Joku luottaa räväkkään kampanjointiin, toinen yrittää olla ottamatta kantaa yhtään mihinkään, mutta yhdestä asiasta vallinnee kirkas yksimielisyys kaikkialla: Ainakaan ei kannata linjata, että otetaan jotain pois niiltä, jotka varmasti äänestävät ja annetaan niille, jotka vähiten todennäköisesti äänestävät.
Huono homma nuorille, joilla joko ei ole lainkaan äänioikeutta tai jotka äänestävät todennäköisesti tulevissakin vaaleissa laiskemmin kuin eläkeläiset ja keski-ikäiset.
Hyvä poliitikko tietää, mikä on oikein ja tekee sen. Paras poliitikko osaa vakuuttaa siitä myös äänestäjät.
Vai kannattaisiko sittenkin? Kannattaisiko luottaa loogisuuteen ja siihen, että äänestäjätkin ymmärtävät johdonmukaista ajattelua? Että jokainen meistä hyvään, turvalliseen elämäänsä kiintyneistä äänestäjistä haluaa paitsi elää sellaista jatkossakin myös ymmärtäää, että ilman hyvinvoivia nuoria se ei ole mahdollista? Että kovimpienkin rahapuheiden ystävät näkevät kyllä kansantalouden kokonaisuutena, joka romahtaa ilman tulevien sukupolvien tuottavuutta? Että nekin, joilla on vain vähän, käsittävät, että ilman nuoria heillä ei tulevina vuosina ole ehkä edes nykyistä määrää?
Kannattaisiko luottaa äänestäjien oikeudentuntoon? Että aika moni meistä pitkistä ihmisistä olisi valmis luovuttamaan oman laatikkonsa vieruskaverille, joka tarvitsee sitä enemmän kuin me itse. Emme ehkä tajua, halua tai osaa tehdä sitä omatoimisesti, mutta jos joku perustelisi niiden lyhyempien hankalan tilanteen vastaanpanemattomilla faktoilla, osoittaisi heidän auttamisestaan myös meille itsellemme koituvan hyödyn ja tarjoaisi uskottavat keinot, joilla laatikoita jaetaan tarvitseville ja niiden päällä myös pysytään pystyssä – niin, todennäköisesti ostaisimme ajatuksen.
Hyvä poliitikko tietää, mikä on oikein ja tekee sen. Paras poliitikko osaa lisäksi perustella tekemisensä muille ja saada heidät vakuuttumaan. Toivon todella, että Suomesta löytyy sekä nyt että tulevien vaalien jälkeen riittävästi päättäjiä, jotka uskaltavat luottaa sekä itseensä että äänestäjiin.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja
