Koko Suomen mittakaavaan venytettynä kansalaisjärjestöjen muutokset aiheuttavat jo yhteiskunnan perustuksia horjuttavia maanjäristyksiä, kirjoittaa Nuorisoala ry:n toiminnanjohtaja Anna Munsterhjelm. Työkykyisten määrä vähenee, turvallisuus ja turvallisuuden tunne hapertuvat, perheiden lapsiluvut jäävät kauas sekä yksilöiden että valtion toiveista. Demokratia alkaa huojua.
On muutamia erityisen suomalaisia ylpeyden aiheita, joista mielellämme paukuttelemme henkseleitä maailmalla. Kaikille kuuluva korkeatasoinen koulutus ja sen onnistumisesta kertovat PISA-tulokset ovat olleet yksi niistä. Samoin on Suomen kansalaisyhteiskunta: olemmehan tuhansien yhdistysten ja kuuluisan kokonaisturvallisuuden maa, jossa jokainen kuuluu johonkin yhteisöön; jossa sodista on selvitty ja kotitaustojen eroja tasattu milloin minkäkin seuratoiminnan avulla ja jossa riippumattomat kansalaisjärjestöt voivat reippaasti kritisoida myös poliitikkoja ja julkista hallintoa.
Olemmeko todella? Halki 2000-luvun heikentyneet PISA-tulokset osoittivat oletuksemme koulutusjärjestelmän toimivuudesta vääräksi. Kansalaisyhteiskunnan tilan seuraamiseen ei ole yhtä selkeitä mittareita, mutta vietettyäni nyt kymmenisen vuotta suomalaisen kansalaisjärjestökentän ytimessä väitän, että melkoisen pettävällä jäällä täälläkin hiihdellään.
On kiistämätöntä, että paitsi kansalaisjärjestöjen resurssit, myös niiden asema yhteiskunnassa ja osallisuus päätöksenteossa on parhaillaan historiallisen uhattuna – osin jo heikentynytkin. Tästä muutoksesta kirjoitin aiemmin ja peräsin poliitikoilta ja virkakunnalta tarmokkaampaa otetta sen ohjaamiseen.
Samanaikaisesti kannattaa katsoa ja kiinnostua siitä, mitä kansalaistoiminnalle itselleen on tapahtunut.
Kansalaisyhteiskunnalla tarkoitetaan suunnilleen kaikkea kansalaisten vapaa- ja omaehtoista toimintaa yhteisön hyväksi. Kun tarkastellaan esimerkiksi vapaaehtoisten ja tehdyn vapaaehtoistyön määriä, yhdistysten jäsenlukuja ja nuorten jäsenten osuutta tai järjestöjen toiminnan näkyvyyttä yhteiskunnassa, kehityssuunta on johdonmukaisesti alaspäin. Romahduksista voi puhua vain poikkeustapauksissa. Tämä muutos hiipii ja nakertaa.
Mutta kun suomalaisten aktiivisuus ja yhteisöllisyys on siirtynyt perinteisistä yhdistyksistä verkkoon ja pop up -tyyppisiin hashtag-kampanjoihin, muistuttivat vapaaehtoistyön asiantuntijat halki 2010-luvun järjestöjen laskevia jäsenmääriä puolustellessaan. Ei se ole. Ihmiset ehkä ovat siirtyneet partiokoloilta, tupailloista tai kesäteatteritreeneistä netin keskustelupalstoille, mutta kansalaisyhteiskunta ei ole.
Vapaaehtoistyö tuottaa tutkitusti paljon hyvää yhteiskunnan lisäksi tekijälleen, kun taas se, mitä me ihmiset teemme internetissä, aiheuttaa enemmän pahoinvointia ja tyytymättömyyttä. Tavoitteellista yhdessä yhteisön hyväksi toimimista on vaikea löytää edes järjestöjen omilta keskustelupalstoilta, saati sitten naljailusta ja vihasta täyttyviltä homma- ja vauvafoorumeilta tai sosiaalisesta mediasta. Koko ajan vähenevät kasvokkaiset tapaamiset eivät myöskään ole korvautuneet samassa mitassa virtuaalisilla treffeillä, eivät edes pandemian aikana, kertovat tutkimukset.
Kaikki nämä arkisen tekemisen ja elämisen muutokset heijastuvat suoraan suomalaisten hyvinvointiin: yksinäisyys kasvaa, liikkumattomuus kasvaa, kokemus eriarvoisuudesta ja joukkoon kuulumattomuudesta kasvaa. Koko Suomen mittakaavaan venytettynä samat muutokset aiheuttavat jo yhteiskunnan perustuksia horjuttavia maanjäristyksiä: työkykyisten määrä vähenee, turvallisuus ja turvallisuuden tunne hapertuvat, perheiden lapsiluvut jäävät kauas sekä yksilöiden että valtion toiveista. Demokratia alkaa huojua.
Kehityskulkuja, joihin kannattaa suhtautua tosissaan ja ottaa viipeettä käyttöön jämerät keinot niiden taltuttamiseksi? Nostaa kissa pöydälle mahdollisimman isolla metelillä?
Ehdottomasti. PISA-tulosten kohdalla niin tehtiinkin: huoli heräsi, ja hihoja on nyt kääritty kovalla kiireellä niin ministeriössä, puolueissa, mediassa, elinkeinoelämässä kuin tutkimuksessakin.
Kansalaisyhteiskunnan suhteen ei olla vielä juuri havahduttu. Ei politiikassa, ei valtionhallinnossa, ei mediassa, ei edes kaikissa kansalaisjärjestöissä. Vähäinenkin puhe liittyy leikkauksiin. Järjestöjen valtionavustuksia silvotaan nyt suurilla saksilla sen tarkemmin pohtimatta ja niitä perustellaan infantiilisti “pakolla” – ja rehellisyyden nimissä: vastustetaan välillä aivan yhtä heppoisilla argumenteilla.
On keskityttävä siihen, mitä hyvää kansalaisyhteiskunta on Suomelle tuottanut. Mistä tuo hyvä saadaan jatkossa? Ja jos kansalaisyhteiskunta on edelleen samojen vaikutusten tuottajana paras: miten kansalaisyhteiskunnan uusi nousu tehdään?
Mitä siis pitäisi tehdä? Muuttua. Muuttaa. Uudistua ja uudistaa. Lakata keskittymistä nykyisten organisaatioiden selviytymiseen ja tarkentaa sen sijaan siihen, mitä hyvää kansalaisyhteiskunta on Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnille tuottanut. Mistä tuo hyvä saadaan jatkossa? Jos – todennäköisesti kun – kansalaisyhteiskunta on edelleen samojen vaikutusten tuottajana paras (ja kustannustehokkain): miten kansalaisyhteiskunnan uusi nousu tehdään? Millaista tukea muutokseen tarvitaan julkiselta sektorilta, millaisia uudistuksia järjestöjen pitää itse tehdä?
Tutkimustuloksiin ja aiempaa huonompaa nykytilaa osoittaviin prosenttilukuihin on helppo tarttua, sen osoitti PISA. Vaikka kansalaisyhteiskunnan kokonaismuutoksesta ei ole sellaisia kovin helposti saatavilla, niitä kuitenkin on. Kuten edellä kuvasin, muutosten dominopalikat kaatuvat eteenpäin johdonmukaisesti, Suomelle ja suomalaisille koko ajan suurempaa vahinkoa aiheuttaen.
Ketjureaktion voi aina pysäyttää. Kuka pysäyttäisi tämän?
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on Nuorisoala ry:n toiminnanjohtaja ja vapaa-ajallaan yli satavuotiaan nuorisojärjestön vapaaehtoinen, joka osallistuu kansalaisjärjestöjä koskevaan keskusteluun myös kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANEn jäsenenä sekä asiantuntijana kansalaisjärjestöstrategiatyöryhmässä.
anna.munsterhjelm@nuorisoala.fi
