Kenenkään nuoren ei pidä joutua kasvamaan ympäristössä, jossa häpeä kohdistuu tekijän sijaan uhriin. Näin ajattelin kun kuulin, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on nuorten kokemana. Esimerkiksi vuoden 2017 kouluterveyskyselyn mukaan 8.- ja 9.-luokkalaisista tytöistä 30 prosenttia ja pojista 12 prosenttia on kokenut seksuaalista häirintää viimeisen vuoden aikana.
Meillä on vielä paljon tehtävää seksuaalisen häirinnän ja -väkivallan torjumiseksi. Vaikka ilmiö ja sen laajuus ovat viime vuosina tulleet suorastaan vallankumouksellisella tavalla näkyvämmiksi, mikään ei muutu jos lainsäädäntömme perustuu kivikautisille oletuksille.
Otetaanpa esimerkki: Pelastakaa Lapset ry:n digitaalisessa maailmassa tapahtuvaa seksuaalista häirintää koskeva kysely kertoo, että lähes 50 % tytöistä ja yli 20 % pojista ei kertoisi seksuaalisesta häirinnästä ja kiusaamisesta aikuisille häpeän vuoksi. Häpeä on suurimpia syitä sille, miksi lapset ja nuoret eivät halua kertoa häirinnästä aikuiselle.
Myös raiskauksia jää ilmoittamatta valtava määrä, joidenkin arvioiden mukaan jopa 15 000 tapausta vuosittain. Niin ikään rikoksen ilmoittamatta jättämisen keskeisimpinä syinä ovat häpeä ja pelko siitä, etteivät viranomaiset usko tai ota vakavasti.
Ei kuitenkaan ole mikään ihme, että uhrit kokevat häpeää. Lainsäädäntömmehän lähtee siitä, että uhrin on nimenomaisesti osattava toimia tietyllä tavalla. Nihilistisesti sanottuna lain lähtökohta on, että se mistä uhri ei ole erikseen kieltäytynyt, on sallittua. Minkään muun väkivaltarikoksen osalta ei ajatella, että uhrin täytyisi erikseen ilmoittaa vastustavansa toisen tekoja.
Moni on valmis kannattamaan ”kansan oikeustajuun” paremmin sopivia, ankarampia rangaistuksia etenkin seksuaalirikosten osalta. Rangaistusten koventamisella ei kuitenkaan ole vaikutusta, mikäli tunnusmerkistö ei ensinkään tunnista näitä rikoksia.
Oikeasti jo kansainväliset sopimukset, kuten esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehty Euroopan neuvoston yleissopimus, lähtevät suostumuksesta seksuaalirikoksen tunnusmerkkinä. Sopimuksen mukainen kriminalisointivelvoite koskee ilman suostumusta tapahtuvia seksuaalisia tekoja. Suostumus on annettava vapaasta tahdosta, ja se arvioidaan kulloistenkin olosuhteiden mukaan.
Nykytilan puolustajat vetoavat usein juuri teknisiin seikkoihin. Esimerkiksi suostumuksen määritteleminen, kysymys siitä milloin suostumus on pätevä, missä muodossa suostumus tulisi antaa tai kuka ylipäänsä on pätevä antamaan suostumuksen ovat kysymyksiä, jotka tulevat ratkottaviksi. Kuitenkin seksuaalirikosten osalta tehdään jatkuvasti rajanvetoja jo nykyisin. Ennen kaikkea suostumus on periaatteellinen signaali sen puolesta, että vastuu tapahtuneesta ei olisi uhrilla.
On vastuullamme luoda sellaista lainsäädäntöä, jossa häpeä ei kohdistuisi rikoksen uhriin. Muun muassa tämän vuoksi Allianssi on mukana Suostumus2018-kampanjassa. Nimien kerääminen jatkuu 5.12.2018 asti, ja kaikkien allekirjoituksia tarvitaan.
Elisa Gebhard
Allianssin puheenjohtaja