Maanpuolustustahtoon pätee sama kuin poliittiseen vaikuttamiseen: nuoret eivät ota omakseen sitä, mistä he eivät pääse tasa-arvoisesti osallisiksi, kirjoittaa Anna Munsterhjelm.
Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta MTS:n viime viikolla julkaiseman mielipidemittauksen mukaan suomalaisten nuorten maanpuolustustahto on romahtanut. Vielä viime vuonna 72 prosenttia suomalaisista olisi puolustanut Suomea aseellisesti kaikissa olosuhteissa, nyt enää 66 prosenttia. Pohjalukemat kuittasi alle 25-vuotiaiden joukko, josta vain 49 prosenttia olisi valmis puolustamaan maata sotilaallisesti, vaikka lopputulos näyttäisi epävarmalta.
Pitääkö olla huolissaan? Todellakin pitää. Tällä karttapaikalla on itsestään selvää, että vain riittävällä puolustuskykyä ja -halua osoittamalla voimme pitää Suomen turvallisena, omat itsenäiset ratkaisunsa tekevänä yhteiskuntana.
Huolissaan ei kuitenkaan pidä olla nuorista, vaan järjestelmästä. Neljä vuotta sitten kirjoitin järjestöistä saman, minkä voisin nyt kirjoittaa maanpuolustuksesta: Olemme liikuttavan huolestuneita siitä, ettei toiminta kiinnosta nuoria, mutta emme tajua, että vika on vain ja ainoastaan itsessämme. Nuoret kehittyvät ja maailma muuttuu, me emme. Pidämme tiukasti kiinni kulttuurista ja rakenteista, joihin itse uskomme. Emme tajua, että uudet sukupolvet kulkevat olkiaan kohautellen niiden ohi.
Kysyin Twitterissä, mistä nuoret poliitikot arvelevat maanpuolustustahdon laskun johtuvan. Yleinen asevelvollisuus vaikuttaa jämähtäneeltä. Järjestelmää ei koeta oikeudenmukaiseksi. Tasa-arvoa lisäävä uudistus tarvittaisiin. Kysymyksenasettelu on konservatiivinen. Haluaisin nähdä asian niin, että ollaan valmiita puolustamaan, mutta ei perinteisin menetelmin ja ehdoin.
Siinä ensimmäinen syy. Kaikki poliittiset nuorisojärjestöt ovat yhtä mieltä siitä, että asevelvollisuutta tulee muuttaa tasa-arvoisemmaksi. Vaihtoehtoisista malleista riittää väännettävää, mutta yksi on selvää: vain miehiä koskeva asevelvollisuus kuulostaa nykyisistä intti-ikäisistä yhtä raikkaalta ajatukselta kuin Nainenkin voi olla johtaja -otsikot takavuosien lehtijutuissa.
Harmi vain, että suurin osa asevelvollisuuden tulevaisuudesta päättäjistä on elänyt omat armeija- tai inttileskiaikansa juuri niitä lehtiä lukien. Se ei toki ole ongelma, jos vallankäyttäjät uskaltavat tehdä ratkaisunsa kuunnellen vähemmän itseään ja enemmän niitä, joiden elämään ne todella vaikuttavat.
Mutta uskallatteko te?
Lisää Twitter-vastauksia: Halu puolustaa yhteiskuntaa ei voi olla kovin korkealla, jos ei tunne kuuluvansa siihen. Nuorten heikentynyt tulevaisuususko. Jotta puolustaa, on oltava jotain puolustamisen arvoista.
Jokainen Nuorisobarometrejä seurannut sen tietää: nuorten sosiaalinen luottamus toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan hiipuu koko ajan. Omaan tulevaisuuteensa suhtautuu positiivisesti neljä viidestä, Suomen tulevaisuuteen asuinmaana vain hiukan yli puolet ja maailman tulevaisuuteen neljännes nuorista. Erityisen jyrkkää luottamuksen lasku on maahanmuuttajataustaisten, vailla toisen asteen tutkintoa olevien, työttömien ja poikien parissa. Yhtälö on selkeä: Eriarvoistuminen lisää epäluottamusta, epäluottamus vähentää halua kiinnittyä yhteiskuntaan.
Syitä etsiäkseen ei tarvitse kuin avata päivän lehti tai somevirta. Siellä vaaditaan lisää hyvää eläkeläisille, lapsiperheille, keski-ikäisille työssäkäyville. Milloin viimeksi muistatte jonkin puolueen tai vaikka ammattiliiton nostaneen valinnoillaan nuorten oikeudet tai nuorten hyvinvoinnin jonkin toisen väestöryhmän edelle?
Siinä toinen hyvä kysymys maanpuolustuksen tulevaisuudesta päättävien pureskeltavaksi: Miksi nuoret haluaisivat puolustaa yhteiskuntaa, jossa heitä ei puolusteta?
Ajattelen, että maanpuolustukseen pätee sama kaava kuin mihin tahansa yhteiseen tehtävään. Lähteäkseen mukaan ihminen tarvitsee sekä ymmärryksen kaikkien osallistumisen tärkeydestä että kokemuksen juuri minun osallistumiseni merkityksellisyydestä.
Sellaista ymmärrystä ja sellaisia kokemuksia osataan kyllä tarjota – mutta ei nuorille. Sain marraskuussa etuoikeuden osallistua valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille, jolle kutsutaan vuosittain vajaa kaksisataa vaikuttajaa yhteiskunnan eri sektoreilta. Mainion kurssiporukkamme keski-ikä oli 48 vuotta. Meitä 80-luvulla syntyneitä ”nuoria” taisi olla viisi kappaletta. Se tuntui hassulta, kun viime vuodet olen ollut päivittäin tekemisissä 90-luvulla syntyneiden skarppien, lahjakkaiden ja kunnianhimoisten ammattilaisten kanssa. Ei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa iän perusteella kenenkään kykyä tai valmiutta ottaa haltuun monimutkaisia kokonaisuuksia, kantaa vastuuta ja tehdä vaikeita ratkaisuja.
Maanpuolustuskurssi oli erinomainen kokonaisuus, jonka jälkeen maanpuolustustahtomme oli taatusti tapissa. Jaksan uskoa, että niin olisi myös ollut myös nuorempien kurssilaisten, jos heitä olisi mukaan mahtunut.
Nuorille vaikuttajille on toki keksitty järjestää oma maanpuolustuksen erikoiskurssinsa. Tahto on hyvä, mutta toteutus vie väärään kasvattamalla juopaa nuorten ja “oikeiden päättäjien” välillä. Vai miltä kuulostaisi viisikymppisten yritysjohtajien erikoiskurssi? Heh, absurdi ajatus – hehän ovat siellä oikealla maanpuolustuskurssilla!
Sama ilmiö näkyy muuallakin kuin maanpuolustuksessa ja kokonaisturvallisuudessa. Nuoret halutaan huomioida, ja siksi eri instituutioissa ideoidaan kaikenlaisia nuorisokonsepteja, kevytversioita. Miksi juuri nuorille pitää järjestää erikoista ja erilaista ohjelmaa – miksei valtavirran järjestelmiä ja toimintatapoja voisi muuttaa sellaisiksi, että ne kuuluisivat ja sopisivat myös nuorille? Eihän kukaan voi kokea omistajuutta ja vastuuta jostain, josta hän ei pääse tasa-arvoisesti osalliseksi.
Tiedän, että jokunen varttuneempi lukija saattaa siellä rypistellä kulmiaan. Että turhaan se nuoriso kiukuttelee, edellisetkin sukupolvet ovat tyytyneet ja sopeutuneet. Nuorten vuoro tulee kyllä. Aikanaan hekin pääsevät päättämään asevelvollisuuden kehittämisestä, täyttämään maanpuolustuskurssit, rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, joka on juuri heidän ikäluokalleen paras mahdollinen.
Näin on – korjaan, näin oli.
Me elämme nyt erilaisessa maailmassa. Tässä maailmassa tieto on kaikkien ulottuvilla, mielipiteet ovat kaikkien muodostettavissa ja ääneen lausuttavissa. Tässä maailmassa melkein kaikki voivat äänestää jaloillaan myös kotimaastaan. Ikään katsomatta.
Tässä maailmassa nuorten vuoro on nyt ja koko ajan. Se voi tuntua ärsyttävältä, mutta se on totta. Ja tosiasioiden tunnustaminen – no, tiedätte kyllä.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on Allianssin toiminnanjohtaja, joka suunnitteli kymmenvuotiaana perustavansa Lotta Svärdin uudestaan ja toivoo nyt, että kokonaisturvallisuudesta puhuttaessa arvostettaisiin muitakin kuin sotilaita ja tohtoreita.