(Klikinsäästäjä: Ei yhtään mitään.)
Kun jonkin alan rahoitusta uhataan leikata, alkavat puolestapuhujat nopeasti esittää millainen yhteiskunta -kysymyksiä. Millainen yhteiskunta leikkaa taiteesta? Millainen on se yhteiskunta, joka ei tue tiedettä? Kovin harva päättäjä tai media on kysynyt ääneen: Mitä meille jää, jos nuorisotyöstä leikataan?
Yhteiskunta ilman esimerkiksi tiedettä tai taidetta ei ole hyvä yhteiskunta. Mutta yhteiskunta ilman hyvinvoivia nuoria – sellainen lakkaa ennen pitkää kokonaan olemasta. Jollei meillä ole nuoria, jotka osaisivat tai jaksaisivat kasvaa vastuuta kantaviksi aikuisiksi, ei meillä ole myöskään tulevaisuuden veronmaksajia, yhteiskunnan ylläpitäjiä.
Edellä vedin tietenkin muutaman mutkan suoraksi. Ensinnäkään hyvinvointiyhteiskunta ei romahda seuraavassa tammikuussa, jos eduskunta päättää hallituksen esityksen mukaisesti kaventaa nuorisotyön jo entisestään vaatimatonta valtionbudjettia ensi vuodelle, tai jos kunta tekee omille nuorisomomenteilleen saman.
Mutta se alkaa hitaasti hiipua.
Jo alkujaan pienet nuorten ikäluokat eivät jaksa kannatella vanhempiaan ja isovanhempiaan, eivät etenkään silloin, jos yhä useampi nuori jää jatkossakin ilman apua ja sairastuu, uupuu, jää yksin tai ulkopuolelle. Välinpitämättömyys kasvaa, yhteisvastuu vähenee, eriarvoisuus voimistuu sekä tilastoina että kokemuksina. Palvelut kuihtuvat. Ne joilla on varaa, saattavat saada haluamansa rahalla – jos vain työhön kykeneviä tekijöitä riittää.
Sellaiseksi muuttuu pikkuhiljaa yhteiskunta, joka ei ymmärrä nuorten ja nuorisotyön merkitystä, tai osoittaa arvostuksensa jollain muulla kuin rahalla.
Toinen oiottu mutka: nuorisotyö ei toki ole ainoa sektori, jolla tehdään töitä nuorten hyvinvoinnin eteen. Kulttuuri, liikunta, sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutus – lähes kaikilla toimialoilla palvellaan myös nuoria. Tämä kortti vedetään esiin heti, kun nuorisotyölle aletaan vaatia lisää rahoitusta.
Nuorisotyö on kuitenkin ainoa sektori, joka asettaa nuoren keskelle ja kaiken muun edelle. Nuorisotyötä tekevät ammattilaiset ja vapaaehtoiset kunnissa, järjestöissä ja seurakunnissa ovat niitä rinnallakulkijoita ja turvallisia aikuisia, jotka tekevät kaikkensa, jotta nuori voisi luottaa itseensä, toisiin ihmisiin ja siihen, että yhteiskunta on myös häntä varten. He vääntävät nuorten oikeuksien puolesta silloin, kun nuori ei itse jaksa, pysty tai vielä osaa. He ovat kiinnostuneita nuorista silloinkin, kun näitä itseään ei kiinnosta oikein mikään. He näkevät nuoret yksilöinä, mutta myös omana erityisenä väestöryhmänään, joka tarvitsee yhteiskunnalta erityistä huomiota.
Se erityinen huomio maksaa – mutta se maksaa myös itsensä moninkertaisesti takaisin.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on Allianssin toiminnanjohtaja, joka lähti vuosi sitten vanhempainvapaalle kesken nuorisoalan rahoituksen tulevaisuudesta päättämisen ja palasi nyt takaisin töihin keskelle edelleen keskeneräistä keskustelua.
